Kysyimme Shimano Gravel Alliance -tallin Erwin Sikkensiltä, haluaisiko hän osallistua ryhmäajoon Unbound Gravel -tapahtumassa. Tässä hän kertoo, mitä tapahtuu, kun kaikkien paras kaveri ja ikuinen ryhmäajaja osallistuu maailman suurimpaan gravel-kisaan.
SANAKIRJASSA KOHDASSA ”SORA” (GRAVEL) KERROTAAN LUULTAVASTI PINTAMATERIAALISTA, JOTA SAATTAA LÖYTÄÄ MM. TENNISKENTILTÄ JA PÄÄLLYSTÄMÄTTÖMILTÄ TEILTÄ. SE ON KIRJASTA HAETTU VASTAUS. KUN PYÖRÄILIJÄ KUULEE SANAN ”GRAVEL”, HEIDÄN PÄÄHÄNSÄ NOUSEE KAIKENLAISIA MIELIKUVIA.
Kyllä he ajattelevat pintaa, joka koostuu miljoonista pikkukivistä, mutta yhtä helposti he ajattelevat kahdesta renkaanjäljestä koostuvaa metsätietä, polkuja tai jopa suurta leirinuotiota. Se tuo mieleen kuvia tietyistä pyöristä ja osista ja ehkä jopa flanellipaidoista ja merkillisistä huiveista, joihin joko ihastuu tai vihastuu. Minulle ”gravel” tarkoittaa samaa kuin ”ryhmän vauhdissa ajaminen”. Aina kun kirjoitan tai keskustelen gravel-ajosta, aiheena on joku hidastahtinen seikkailu tai pyöräretki.
Siihen liittyy niin rentoa meininkiä, että monet ovat innostuneet nousemaan gravel-pyörän selkään aivan kuten minäkin, ja juuri tämä lämminhenkinen yhteisö tuntuu minusta niin kotoisalta. Samasta syystä minulla on viha-rakkaussuhde ”gravel-kisan” käsitettä kohtaan. Voi sanoa, että minulla on sama viha-rakkaussuhde amerikkalaista gravel-kulttuuria kohtaan. Vaikka se on lähtöisin juuri Amerikasta, siellä gravel-kisakulttuuri on niin vahvoilla, että kärsin selvästä identiteettikriisistä, kun minut kutsuttiin Unbound Gravel -tapahtumaan Kansasin Emporiaan Yhdysvalloissa.
322 km mittaisesta Unbound Gravel -tapahtumasta tuli yksi maailman ensimmäisistä ja suurimmista gravel-kisoista. Vaikka kyseessä on ruohonjuuritason gravel-kisa, josta yleensä innostuisin, Unbound Gravel ei ole listassani asioista, jotka haluan tehdä elämäni aikana. Olin kyllä noteerannut sen, mutten ollut koskaan harkinnut siihen osallistumista. Jo kisapaikalle hankkiutumisen logistiikka olisi monimutkainen puhumattakaan arpapelistä, jota lipun saaminen olisi. Joten kun sain tilaisuuden, suostuin nopeasti mutta siirryin saman tien ”mitä ihmettä tulikaan luvattua” -vaiheeseen. Pian se selviäisi.
Gravel-ajon Mekka
Myrskyä edeltävä seesteisyys kuvaa parhaiten Emporiaa kisavalmistelujen aikana. Vaikka emme selvästikään olleet ainoat vieraspaikkakuntalaiset, pikkukaupungissa vallitsi sama rauhallinen ilmapiiri kuin aina. Päivä oli tiistai ja valmistelut olivat käynnissä torstaina alkaville Unbound-messuille. Itse kisa pidettäisiin lauantaina. Ensimmäiset kaksi päivää olivat kivoja: tutustuin kaupunkiin ja jututin paikallisia asukkaita, kuten yhden paikallisen pyöräliikkeen omistajaa (liikkeen nimi on osuvasti ”Gravel City”) ja jopa Emporian entistä pormestaria, joka toimii nykyisin festivaalitapahtuman puhemiehenä.
Viikon mittaan kaupunki täyttyi pyöräilijöistä. Ensin sadoista ja pian tuhansista. Mukavasta, ehkä vähän uneliaasta Kansasin keskiosassa sijaitsevasta pikkukaupungista tuli maailman gravel-ajon Mekka. En osaa eritellä sen kummemmin, mutta silloin tunsin olevani juuri oikeassa paikassa. Juttelusta ystävällisten paikkakuntalaisten kanssa kuhinaan, jota saa samanhenkisistä gravel-ajajista, joita pyöri ympärillä tekemässä lyhyitä tutustumislenkkejä. Niinpä innostuin valtavasti. Olin niin onnellinen, että olin tullut tänne. Oli vain yksi ongelma… se gravel-kisa.
Vähän ennen aamukuutta lauantaina löysin itseni Unboundin lähtöalueelta. Se ei ole syrjäinen leirialue metsässä, vaan Emporian pääkadun Commercial Streetin keskellä. Aamu on varhainen, mutta tiedän, että edessä on pitkä päivä satulassa. En kuitenkaan hermoile. Olen pikemminkin innostunut. Kisaa edeltävinä päivinä ehdin miettiä ajoani ja tiesin, että minun pitäisi keskittyä vain omaan suoritukseeni. Mitä se pitäisi sisällään?
Vaikka Unbound onkin maailman suurin gravel-kisa – nimeltään ja matkaltaan – tiesin, että paras mahdollisuuteni selvitä ei ollut kisata, vaan ajaa omaan tahtiin… tai oikeastaan ryhmätahtiin.
Kun poliisiauto ajoi syrjään ja kisa alkoi virallisesti, hyvästelin heti kärjen nopeat ajajat, kun he katosivat taivaanrantaan. Vaikka olimme aivan kisan alussa, niin moni ohitti minut, että saavutin varmaan jonkun maailmanennätyksen. Radan alkuvaiheessa on 90 asteen sorakaarteita ja pari pientä kahlauspaikkaa, joten iso ryhmä hajaantui pian sadoiksi pieniksi. Odotin täydellistä ryhmää, jota voisin seurailla, mutta sitä ei tullut koskaan. Lähtö oli niin nopea ja pikku kukkulat niin petollisia, että jokaisessa ryhmässä tuntui olevan yksi tai kaksi vauhdikasta ajajaa, joiden asettama tahti oli paljon kovempi kuin halusin. Yritin ja epäonnistuin – joten suunnitelma B:hen. Ajan yksikseni ja annan tuulen puhaltaa kasvoilleni. Vielä 180 mailia.
RYHMÄTAHTI VOITTAA KISAN
Pari tuntia kisan alusta pohdiskelin, miten hassua on kutsua sitä kisaksi. Näin ympärilläni satoja muita ajajia, jotka eivät osallistuneet tapahtumaan ammattiajajina. Jokainen meistä ajaa omaa vauhtiaan, ja se sopii meille hienosti. Tiedämme kaikki, että 200 mailia on tosi pitkä matka ja meidän on säästeltävä voimia, jotta jaksamme maaliin asti. Tässä vaiheessa lopetan tapahtuman kutsumisen kisaksi ja alan kutsua sitä ajoksi. Pitkäksi ajoksi, josta itse asiassa nautin tosi paljon.
Se oli taas selvä muistutus, miten kilpailu ei sovi minulle, koska heti kun lopetin testosteronia uhkuvien ihmisten kiekkojen ajattelun, minulla oli taas hauskaa. Ajoin muiden mukana ja tutustuin samanhenkisiin ihmisiin aivan kuin kotona. Lienee selvää, että tällaisen ajon aikana se on helpommin sanottu kuin tehty. Näin pitkässä ajossa jalkojen lisäksi myös kantin pitää kestää. Kun paha rengasrikko onnistui lähes keskeyttämään ajoni, tunsin kuinka mielialani romahti ja minun oli vaikea pitää hauskaa, mutta kun pääsin jatkamaan matkaa, järkeilin että näin pitkässä ajossa on väistämättä ylä- ja alamäkiä.
Oppi meni perille – mitä pidempi ajo, sitä suurempia ylä- ja alamäet ovat.
Tunnit ja kilometrit kiitävät ohi lähes huomaamatta. Nautin siitä ja saan uusia ystäviä. Pidän pienistä yksityiskohdista, kuten liikennemerkkien oudoista merkinnöistä ja kirkasvärisistä linnuista, jollaisia en ole nähnyt koskaan ennen, mutta jotka alkoivat seurata minua. Keskustelen paikkakunnan historiasta joidenkin paikallisten asukkaiden kanssa. He kertovat minulle siistejä tarinoita, ja keskityn imemään tunnelmaa kahdessa ensimmäisessä tarkastuspisteessä Eurekan kylässä.
Pian tämän jälkeen tuuli kääntyy myötätuuleksi ja minulla on vielä voimia jäljellä. Kun tajuan tämän, voin vain hymyillä. Kilometrit olivat ryömineet, mutta nyt ne alkoivat lentää ohi. Alan toki väsyä, mutta ajan myös nopeammin kuin koko päivänä.
Tuuli työntää minua ruumiillisesti ja henkisesti. Ohitan puolimatkan ja tilanne näyttää paremmalta. Lyhyt sadekuuro on kuivunut ja jopa aurinko näyttäytyy. Tunnit ja kilometrit sen kun kiitävät ohi.
Todellisuus iskee
Sitten osuimme yllättäen elämäni ikävimpään, tahmeimpaan ja tarttuvimpaan mutaosuuteen. Päivän huikeiden sorateiden jälkeen järjestäjä yllätti meidät ja johti reitin niin kamalalle mutatielle, että minusta alkoi tuntua pahalta. Jouduimme taluttamaan pyöriä koko matkan, ja se tuntui kestävän ikuisuuden. Minua alkoi naurattaa vasta, kun seisoimme kaikki jalat kastuneina paikallisessa purossa. Unbound on rankka ajo, mutta rakastan sitä.
Ammattilaiset ovat saapuneet maaliin jo kauan sitten, mutta etenemme yhä hitaasti mutta varmasti ystävieni kanssa. Aurinko laskee ja huomaan ajavani pimeässä. Tajuan, että saatan yhä ehtiä maaliin ennen puolta yötä, jolloin pääsen ”puoliltaöin maaliin saapujien kerhoon”. On siis aika kiristää tahtia Huomaan siirtyväni kilpa-asenteeseen, vaikka olenkin ajanut jo koko päivän seuruetahtia. Olen saanut tartunnan ja rakastan joka hetkeä.
Näen kun kilometrit vähenevät näytössäni. Ohitan muutaman ajajan ryhmän juuri ennen Emporiaa ja saavun lopulta pikkukaupunkiin. Kun Emporia State University -kyltin kirkasväriset kirjaimet toivottavat minut tervetulleeksi, tunteet nousevat pintaan. Tietämättäni tämä gravel-pyhiinvaellus on merkinnyt minulle enemmän kuin uskalsin tunnustaa. Kun saavun maaliin Commercial Streetillä yli 17 tunnin ajon jälkeen, väkijoukko on yhtä iso kuin lähdön aikaan, ja he hurraavat jokaista maaliin saapunutta.
Olen melkein viimeisten joukossa… mutta tunnen olevani voittaja, kun onnen kyyneleet täyttävät silmäni.
Kotiin palattuani kirjoitan tätä juttua ja ihmettelen, olenko nyt sora-ajouskovainen. Pidänkö nyt gravel-kisoista? Totta puhuen en tiedä. Kyllä ja ei. Ei, en ajanut oikeasti kilpaa enkä aio tehdä niin lähiaikoina. Mutta kyllä, nautin haasteesta ja matkasta, ja kyllä, pidin ehdottomasti siitä, mitä näin USA:n omaleimaisesta gravel-kulttuurista. Ja kyllä, uskon että siihen jää koukkuun ja saatan hyvinkin palata joku päivä ajamaan reitin uudelleen. Mutta mitä sillä välillä? Ajan edelleen ryhmissä Euroopassa gravel-pyörälläni, koska osaan sen parhaiten.
Jaa tämä artikkeli
