Arktinen postitie

Arktisen postitien pyöräreitti seurailee vanhan Kööpenhaminasta Altaan kulkeneen postitien jäänteitä. Se alkaa Pallas-Ylläs-kansallispuiston tuntureilta Suomen Lapista ja kulkee Finnmarkin ylämaiden läpi aina Altaan Jäämeren rannalla. Suomen ja Norjan Lappien erämaa-alue on kolme kertaa Belgian kokoinen ja yksi Euroopan laajimmista erämaa-alueista. Poroja on 5 jokaista 4 ihmistä kohden, joten reitillä tulee vastaan enemmän poroja kuin ihmisiä. Porot eivät kuitenkaan ole söpöä viihdettä pyöräilijöille, vaan tärkeitä talouseläimiä monille lappalaisille ja saamelaisille. Sen takia reitti suljetaan kriittiseksi ajaksi syyskuun lopulla, kun monituhatpäiset porotokat kootaan poroerotusta varten.

Myös räkkä kannattaa ottaa huomioon – silloin arktisella alueella on sääskiä, mäkäräisiä, hyttysiä ja paarmoja vaivaksi asti, ellei ajaessa pukeudu kokovartalohyttysverkkoon. Vaikka Sami ei ollut ennen ollut Lapissa, hän oli kuullut hyttysistä ja oli varustautunut hyttyshatulla, -rannekkeilla ja karkotteella. Räkkä alkaa yleensä kesäkuun lopulla ja kestää elokuun puoliväliin, joten loppukesä ja syksy sopivat hienosti pyöräretkeilyyn arktisella alueella. Syyskuussa myös revontulet valaisevat usein yötaivaan.

Metsiä halkovat maantiet ja ajoittaiset asfalttitiet johtavat Ylläkseltä Pallakselle, jossa näemme ensi kertaa Pallastunturin seitsemän kaunista huippua. Alkuperäinen suunnitelma oli vältellä teitä, mutta Henna tiesi, että seuraava osuus Pallastunturilta olisi rankkaa maastopyörällä, gravel-pyörästä puhumattakaan, joten he päättivät ajaa tietä pitkin ja pysähtyä sen sijaan ravintola Loimussa. Kun käännyimme Loimun pysäköintialueelle, tunsimme astuneemme ajassa taaksepäin – paikka on viehättävä ja vaatimaton, mutta bensiinipumput ja sisustus huokuvat selvää 70-luvun henkeä. Pohjoisen yksinkertainen elämäntapa ja paikallinen kulttuuri yhdessä pitkien korpitaivalten tyyneyden kanssa luovat retkipyöräilykokemuksen, joka vie kauas kaupungin vilinästä.

Taivas alkoi kirkastua jokusen kuuron jälkeen ja palasimme metsätielle, joka vie telttamme luo järven rantaan. Nopea kastautuminen kirkasvetisessä järvessä ja hyttysverkot päälle ennen ruokailua kiitollisena siitä, että järviä ja jokia on niin runsaasti, sillä se helpottaa telttailua ja vesitäydennyksiä. Espanjasta tuttuun tyyliin aterian yhteydessä tarjoillaan juustotarjotin. ”Jos ateriat ovat näin hyviä, tästedes lähden retkille vain Samin kanssa”, Henna virnuilee.

Toisen päivän alkukilometrit antoivat esimakua arktisen postitien tarjonnasta: jyrkkiä polkuja, kallio-osuuksia ja irtohiekkaa, joka pakottaa välillä pois satulasta. Se hidasti matkantekoa, mutta oli mukavaa päästä pois tieltä, etenkin kun joka suuntaan avautui huikean valtavia näköaloja. Reitti tunnetaan paremmin vaellusreittinä, joten Hetta-Pallas-vaelluspolun vaeltajat yllättyivät nähdessään kaksi naista gravel-pyörillä ajamassa epätasaisilla poluilla, tasapainottelemassa pitkospuilla ja kantamassa pyöriä kivikoissa.

Pysähdyimme nauttimaan paikallisherkuista korpikahvilassa ja saimme kuulla paikalliselta naiselta, että näin hyvää sienivuotta ei ollut nähty 60 vuoteen. Se selitti, miksi joka puolella näkyi sieniä. Hetassa täydensimme varusteita ja päätimme jatkaa maastopyöräreittiä, vaikka huhujen mukaan seuraavat 25 kilometriä olisivat rankkoja. Huhut osoittautuivat todeksi – ei niinkään kivien takia, vaan loputtomien rämeiden ja nevojen läpi ei voinut ajaa. Pysähdyimme väsyneinä ja hieman rikkinäisinä osuuden puolimatkassa olevassa erämaatuvassa, mutta päätimme jatkaa matkaa, koska sääennuste lupaili rankkasadetta, jossa polku olisi vieläkin vaikeampi. Ajattelimme myös, että löytäisimme majapaikan seuraavana olevasta Näkkälän kylästä, mutta siitä ei näkynyt jälkeäkään, kun pääsimme perille, eikä Google mapsista ollut apua heikon signaalin takia. Olimme väsyneitä ja kylmissämme. Lopulta mönkijäkuski kertoi, että paikan omistaja oli kalassa ilman puhelinta ja hänellä oli ainoa avain. Tiesimme, että seuraavaan majapaikkaan oli 13 kilometriä ja väärään suuntaan, joten päätimme pystyttää teltan vaelluspolun pysäköintipaikalle. Kun saimme teltan pystyyn, kaatosade alkoi ja jatkui koko yön.

Kylmän ja sateisen aamun takia kolmas päivä ei alkanut kovin kutsuvasti, mutta nousimme satulaan tavoitteena saavuttaa Kautokeino ja nukkua seuraava yö lämpimässä ja kuivassa. Kiviset polut vaihtuivat hiekkaisiksi, mutta yösateen jättämät isot lätäköt sekä suo- ja jokiylitykset jarruttivat vauhtia. Tällä osuudella meistä tuntui aidosti siltä, että olemme omillamme keskellä ei mitään. ”Yllättävintä oli, miten pitkään voi ajaa sorapolkua, ennen kuin seuraava talo tulee vastaan. Tuntikausia ja kilometritolkulla pyörän selässä ilman, että näkyy ketään tai mitään, edes eläintä tai lintua”, Sami sanoo mietteliäästi. Lopulta, tuntikausien ajon jälkeen, näimme järven vastarannalla mökkejä. Ensin meidän piti vain ylittää joensuu, jossa vesi ylsi reiteen asti. Päästyämme vastarannalle talon omistaja toivotti meidät tervetulleeksi norjaksi ja kutsui meidät kahville. Nälkäisinä ja nääntyneinä meistä oli ihanaa pitää tauko ja tavata perhe.

Paikka oli idyllinen. Isoäiti istui terassilla neulomassa, nuori poika puhui täydellistä englantia, takapihalla vaelteli lampaita, kerroimme toisillemme tarinoita paikallisen ruoan ääressä: poronkieltä, poron kuivalihaa, kylmäsavustettua lohta, mesjuustovoileipiä, lakkoja ja mustikoita – Norjaa parhaillaan. ”Tämän perheen tapaaminen oli päivän huippuhetki. Ajaminen on mukavaa, mutta paikallisten asukkaiden tapaaminen matkan varrella tekee matkasta ikimuistoisen”, Henna ja Sami sanovat. Kun kysyimme, voisimmeko maksaa jotakin, vastaus oli ehdoton ei perheen isältä, joka sen sijaan avasi kätensä halausta varten. Kun olimme lähtövalmiit, isä juoksi ulos mukanaan iso kimpale kuivattua poronlihaa matkaevääksi.

Reitin vaikein osuus oli nyt takana. Loput 145 km Altaan olisi soratietä, joten uskoimme pystyvämme kiristämään vauhtia hieman. Kuuman suihkun ja sikeän yöunen jälkeen olimme virkeitä, kun seurasimme jokea pois kylästä. Keskipäivällä nousimme puurajan yläpuolelle ja pääsimme nauttimaan avarista tunturinäkymistä. Lounastimme poronhoitajan kodassa, ennen kuin ajoimme pisimpiä koskaan näkemiämme suoria. Maasto on niin avointa, että siellä vallitsee ainutlaatuinen tyyneys – se on lähes taianomainen. Perinteen mukaan emme selviä tänäänkään kuivin jaloin vanhalle Suolovuopmin tunturimajalle. Edellisyön sade oli jättänyt tielle isoja lätäköitä, ja Henna tutustui osaan niistä läpikotaisin. Fjellstuassa oli kotoisaa yöpyä ja saimme illalliseksi herkullisen aterian nieriää ja perunoita.

Olimme edenneet odottamattoman nopeasti: Altaan oli enää 65 kilometriä ja soratie oli kuulemma hienossa kunnossa. Aloitimme nousulla tuntureille, jossa raikas pohjantuuli tervehti meitä. Taivaanrannassa näkyi Norjan korkeita lumen peittämiä vuoria, kun rullasimme näillä tuntureilla valtavan ylämaan päällä. Pari poroa muuttui pian sadoiksi. ”Suomalaisellekin”, Henna sanoo kunnioittavasti, ”on siisti kokemus ajaa porojen seassa, ja Sami muuttui tällä retkellä varsinaiseksi porokuiskaajaksi.” Viimeisen päivän toinen kohokohta oli äiti-tytärparivaljakko, joka koulutti kymmentä huskya kuuluisaan Finnmarksløpetiin, Euroopan pisimpään koiravaljakkokisaan. Gravel-pyöriimme verrattuna heillä oli melkoinen vauhti, mutta pysähtyivät mielellään siliteltäviksi. Jatkoimme uusin voimin kohti määränpäätämme Altaa. Jotta loppuosuus ei olisi liian helppo, palasimme maastopyöräreitille, joka koostuu Altajokea myötäilevistä poluista. On vaikea sanoa, oliko valinta oikea, koska jotkut osuudet olivat tosi hauskoja ja toiset liian mutaisia ajaa. Lopulta pääsimme kuuluisalle Altan kirkolle, johon päättyi 380 kilometrin retkemme yhdessä Euroopan suurimmista erämaa-alueista.

Sää ei ehkä ollut kovin lämmin, mutta avarat maisemat, porot, ystävälliset paikalliset asukkaat ja taianomainen valo tekivät matkasta unohtumattoman – sellaisen joka lämmittää enemmän sisäisesti kuin ulkoisesti. Ja eikös tällaisia reissuja tehdäkin juuri sitä varten?