Basajaunin gravel-kisa on nimetty Baskimaan syrjäisten metsien tarunomaisen vartijan mukaan, joten sen 760 kilometriä koostuu haasteesta toisensa perään.
”Tällaisissa kisoissa on oltava valmis kirjaimellisesti aivan mihin tahansa”
Badlandsin rinnalla ”Euroopan äärimmäisenä gravel-kisana ilman avustusta” itseään kaupittelevassa 760 kilometrin kisassa on luvassa 15000 metriä nousua ja 75/25 päällystämättömän ja päällystetyn tien suhde, mistä Shimano Gravel Alliancen ajaja Ibai Fradejas tiesi, että hänen olisi päästävä heti ensimmäisen kisan lähtöviivalle.
Vehreistä metsistä kuiviin ja autioihin tasankoihin, Ebrojoen rantatöyräiltä jylhään Sierra de la Demandaan, nousu Pico San Lorenzolle ennen Izkin luonnonpuiston läpi ajamista: hänen 48 tunnin ajossaan ei ollut mitään yksitoikkoista.
Ajoin sekaparina Orbea Factory Teamin ajajan Virginia Cancellierin kanssa. Olimme tavanneet vain kerran aiemmin, joten tiesin, että se oli riskaabeli valinta. Olisimme kahden koko kisan ajan. Tiedän kokemuksesta, miten tärkeä vahva yhteys tiimitoveriin on ajossa kuin ajossa, mutta etenkin niin koettelevassa kisassa kuin Basajaun, jossa kohtaa vääjäämättä huippuhetkiä ja aallonpohjia.
Alun perin tavoitteemme oli päästä nukkumatta mahdollisimman lähelle Calahorraa, joka on 506 kilometrin kohdalla kisassa. Jos pystyisimme ajamaan keskimäärin 13 km/h (pysähdykset mukaan lukien), siihen pitäisi mennä noin 38 tuntia. Lähdimme liikkeelle lauantaina klo 8.00 ja halusimme yrittää ajaa yön yli klo 22.00:een sunnuntaina. Siellä nukkuisimme muhkeat 4–5 tuntia ennen jäljellä olevan 280 kilometrin selvittämistä kertarykäisyllä. Entä tavoitteemme? Päästä maaliin täsmälleen 3 vuorokaudessa/72 tunnissa.
Olen aina sanonut, että tällaisessa testissä pitää ennakoida lähes kaikki – mutta valmisteluista huolimatta tärkeintä on kyky sopeutua odottamattomiin tapahtumiin, ja varmaa on, että jokin yllättää varmasti. Jäimme jälkeen aikataulusta alusta pitäen, kun pidimme laskelmia enemmän lepotaukoja. Niinpä saavuimme Calahorraan vasta klo 7.00 maanantaina eli yhdeksän tuntia jäljessä suunnitelmasta. Olimme jo levänneet melkoisesti, joten meidän ei tarvinnut pysähtyä nukkumaan siellä, mutta välillä oli vain pakko päästä alas satulasta.
ENSIMMÄINEN PYSÄHDYS, 254 KM, VILLANUEVA DE AEZKOA
Saavuimme kylään keskiyön paikkeilla ja pysähdyimme ensimmäiseen avoimeen baariin. Nopeammat ajajat olivat jo kulkeneet tästä, joten ruokaa oli niukasti, mutta ystävällinen tarjoilija antoi meille maitokahvia ja sobaota, paikallista pullaa. Huomaamiemme unisten ajajien perusteella tämä oli hyvä paikka levätä kunnolla, joten nukuimme 90 minuuttia klo 1.00–2.30, ennen kuin päätimme jatkaa.
TOINEN PYSÄHDYS, 307 KM, URROZ-VILLA
Aurinko alkoi juuri nousta, kun kävimme makuulle noin tunniksi levähdyspaikan penkille kylän sisäänkäynnin luona. Matkaa oli taittunut niukasti edellisen pysähdyksen jälkeen, mutta väsymys alkoi painaa ja lepo tuli tarpeeseen.
SIESTA, 417 KM, MÉLIDA
Mélida oli viimeinen kylä ennen Bardenas Realesin puoliaavikkoa. Kello oli 16.00 ja aurinko paahtoi. Pyörätietokoneidemme mukaan lämpöä oli yli 40 ºC. Päätimme levätä klo 19.00 saakka, joten etsimme puistosta hitusen varjoa ja odotimme auringonlaskua ennen aavikolle uskaltautumista. Se oli hyvä päätös, sillä vältimme tukahduttavan kuumuuden, jonka takia yksi ajajista haettiin helikopterilla lämpöhalvauksen takia, ja lisäksi pääsimme nauttimaan ehkä kauneimmasta koskaan näkemästäni auringonlaskusta.
KOLMAS JA VIIMEINEN PYSÄHDYS, 501 KM, SAN ADRIÁN
Nukuimme klo 3.00–6.00 kyläaukion kaarikäytävässä. Emme pysähtyneet niinkään väsymyksen takia – vaikka sitäkin kyllä riitti – vaan pikemminkin, koska pyöräilyhousut oli pakko riisua hetkeksi vietettyämme 43 tuntia satulassa.
MAALI
Selvitimme Basajaunin ensimmäisenä sekaparina 74 tunnissa, josta ajoaikaa oli 48 h 50 min ja keskinopeus 16 km/h. Olimme jäljessä odotusajasta vain kaksi tuntia ja sijoituimme kokonaiskisan 3. pariksi. Virginia ylitti maaliviivan ensimmäisenä naisena. Kaikkien erityisen pitkän matkan tapahtumien tavoin Basajaunissa suurin vastus on ajaja itse, mutta täytyy myöntää, että olen aika ylpeä tästä tuloksesta. Ajoimme tasaisesti koko matkan, varoimme rasittamasta itseämme liikaa nousuissa tai ottamasta liikaa riskejä laskuissa. Strategia toimi, sillä niin pyörämme kuin vartalomme kestivät koko matkan rikkoutumatta.
Lähdin Basajaunista entistä rikkaampana, enkä tarkoita vain suoritusmitalia ja karttaa, vaan uutta ystävää. Kolme päivää selviytymistilassa vahvistaa yhteyttä tiimitoveriin riippumatta siitä, miten hyvin hänet tuntee etukäteen.
Kun kirjoitan tätä juttua kymmenen päivää kisan jälkeen, moni sormi on yhä turta, mutta olen jo unohtanut kivistävän takaliston, kuumuuden, talutusjaksojen väsymyksen, jalkakivun, juuri ennen aamunkoittoa vaivaavat vilunväreet, janon, jatkuvan nälän ja unen puutteen... Onneksi muistan yhä Bardenas Realesin auringonlaskun, keskustelut kaikkialta maailmasta saapuneiden ajajien kanssa ja tyytyväisyyden tunteen, kun ylitimme maaliviivan Virginian kanssa lopussa...
Lähtisinkö kisaan toistamiseen? Se on kokemus, joka kannattaa hankkia ainakin kerran elämässä. Joten kyllä. Kirjatkaa minut lähtöluetteloon.
Jaa tämä artikkeli
