En uskonut kirjoittavani näin, mutta tässä se on: isäni on trendinluoja. Siitä lähtien, kun aloitin pyöräilyn apupyörillä, muistan miten hän lähti matkaan pyörälaukkujen kera Stuttgartin Eichenhainin luonnonsuojelualueelle. Nykyisin pyöräretkeily kasvaa jatkuvasti suosiossa ja isäni ylpeilee sillä, että on harrastanut pyöräretkeilyä jo vuosikymmenten ajan.
En seurannut isääni lapsena, joten olen vasta-alkaja pyöräretkeilyssä. Englanninkielinen termi "bikepacking" ärsyttää isääni, joten välttelen sen käyttämistä hänen lähellään.
Eroja on puhetavan lisäksi lähestymistavoissamme. Isällä on tapana ottaa retkelle mukaan kaikki, mitä suinkin saattaa tarvita. Minä puolestani tarkistan kolme kertaa, että mukana on nopeasti kuivuvia alushousuja pikapesuja varten ja kelaan hygieniatuotehyllyiltä näytetuotteita, jotta varusteiden paino pysyisi kurissa. Isä puolestaan pakkaa mukaan toisetkin farkut vaihtovaatteiksi ja ottaa aina mukaan perhekoon hammastahnatuubin.
Seuraamme Isarin pyöräreittiä – se on 300 kilometrin 6-päiväinen matka Isarin alkuvesiltä Tonavajoelle – ja matka alkaa paikalliselta juna-asemalta Baijerin Mittenwaldissa.
Jos jokin tosielämän tilanne kaipaisi hidastettua sankariotosta, se on tässä: isä nousee kavereineen junasta täyteen lastattujen sähköpyörien kanssa ja taustalla häämöttää Karwendelin vuoristo. Taustalla soi eeppinen lännenelokuvan tunnari, kun seitsemän 70–80-vuotiasta on valmiina lähtemään seikkailuun.
Sandaalit ja riippulukko
Minun pyöräilymaailmassani keskustelunaiheita ovat hiilikuiturakenteet, eri poljinmallien painoerot grammoina sekä Gore-Tex-materiaalien hyvät ja huonot puolet. Isän ja hänen kaveriensa kanssa on sydäntä lämmittävää ajaa, kun heillä on päällään mukavat housut, sandaalit ja ruudulliset villapaidat.
Kun pysähdymme, kaverit vetävät esiin riippulukon ja ketjun – rautakaupasta ostetut, ja ne painavat vähintään yhtä paljon kuin pyörän runko. Se muistuttaa, mitä teemme ja miksi. Vain sillä on väliä, että haluaa lähteä pyörällä maailmalle. Siinä Heinz, Gerhard, Sigi, Helmut, Hans, isäni Rolf ja toinen Rolf ovat ehdottomasti kunnianhimoisia. Jopa niin kunnianhimoisia, että välillä ihmettelen, miksi ihmeessä lähdin mukaan.
Ensimmäisellä nousulla Hallerangerhausille katson, kun heidän selkänsä katoavat taivaanrantaan ja tajuan, että näytepakkauksista saatu painoetu ei auta moottorien ja vuosikymmenten kokemuksen voimaa vastaan. Ei ihme, että he eivät murehdi pyörälaukkujen painoa.
Pyöräreitti seuraa jokea, kun se kiemurtelee laakson halki ja kimaltelee kaukana. Reitin kuvankauneimmat ja postikorttiin sopivimmat maisemat eivät kuitenkaan anna hetkenkään lepoa. Kun isä pysähtyy, luulen virheellisesti, että hän odottaa minua. Mutta ei, hän pysähtyi vain ottamaan valokuvan. Hän vastaa ryhmän valokuvakokoelmasta. Pakko myöntää, että maisema on paljon vaikuttavampi kuin jatkuvasti punertuvat kasvoni.
Ryhmän muut jäsenet ovat jo kaukana edellä. Tällä retkellä ei selvästikään odotella hitaimpia. Pitäisikö ajatella ryhmän heikointa jäsentä, jolla on tavallinen pyörä? Ehei, kultaseni. Käsimerkeissäkin olisi parantamisen varaa, mutta hyvää tarkoittavat neuvoni kaikuvat kuuroille korville – tietenkin kuvaannollisesti.
Tulevaisuus on kirkas
En voi olla kunnioittamatta näitä miehiä. Heidän ikätoverinsa luopuivat seikkailuista ja kuntoilusta jo aikaa sitten, mutta nämä ajajat valitsevat järkähtämättömästi satulan sohvan sijaan. Se korostaa sitä, miten onnekkaita olemme siinä, että pyörät ovat lempimenopelejämme. Mikä sopisikaan paremmin Elämä 2.0:aan ja vanhuuden päiviin kuin polkupyörä?
Matkallamme opin, että tuulenkaadot ja baijerilaiset makkarat ovat ainoita päteviä syitä pysähtyä. Isä ja kaverit haluavat ajaa. Mitä väliä iällä on? Tai jaloissa olevilla sandaaleilla? Tai sillä, miten painavia riippulukot ovat? Se vain tuntuu hyvältä.
Vaikka jalkani protestoivat, sanon sen silti ääneen: isä, kun haluat seuraavan kerran retkelle, soita minulle. Koska tahansa.
Bio
Anke Eberhardt on tosielämässä journalisti, jonka ilkeä alter ego @anke_is_awesome leukailee sosiaalisessa mediassa. Hänet löytää myös YouTubesta tekemässä polkupyöräilyn opastusvideoita, vaikka hän on vaihtanut elämänsä aikana vain yhden sisäkumin. "Fake it until you make it" -meininki kohtaa videoissa "Look pro, go slow" -moton, mutta Anke hymyilee aina.
Jaa tämä artikkeli
