Ensi kertaa retkipyöräilemässä – Rondanen Kansallispuisto, Norja

Retkipyöräily voi aluksi tuntua raskaalta, jos pyöräilykokemus on vähäinen. Juuri tämä oli Cocon tilanne ennen reissua. Cocolla ei ollut aikaisempaa pyöräilytaustaa tai retkipyöräilykokemusta. Loistava tapa voittaa nämä ongelmat on lähteä pyöräreissulle yhdessä sellaisen ystävän kanssa, jolla on kokemusta retkipyöräilystä. Juuri näin mekin teimme. Minä hoidin suunnittelun ja FARA cycling toimitti meille gravel-pyörät ja kaikki retkipyöräilyssä tarvittavat varusteet. Ajoimme kuuden kilometrin testilenkin täyteen lastatuilla pyörillä ja lähdimme suorittamaan retkipyöräilytehtäväämme.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli ajaa neljässä päivässä reitti, jonka pituus oli 230 kilometriä ja jolla oli nousua 4000 metriä. Meillä kesti odotettua kauemmin saada kaikki valmiiksi retkeä varten ja päätimme siksi nukkua yön yli pakettiautossamme ja lähteä liikkeelle aikaisin seuraavana aamuna. Päätimme päiväreissujen pituuksiksi 66 km, 56 km ja 106 km. Tiesimme, että kaikki nousuosuudet sijoittuisivat kahdelle ensimmäiselle päivälle ja että viimeinen päivä olisi sekoitus alamäkiä ja tasaisia teitä.

Reittiä suunnitellessani pyrin välttämään kaikkein haastavimpia sorateitä. Ajattelin, että täyskuormatulla pyörällä ajamisessa olisi jo hyvilläkin sora- tai päällysteteillä tarpeeksi haastetta ensikertalaiselle! Ensimmäinen päivämme osoittautui Cocolle tiukaksi oppimiskokemukseksi. Reitti, joka vei lähelle alueen yhdestä korkeimmista huipuista, sisälsi 1500 metriä nousuja. Nousuosuus sijoittui päällystetielle, mutta koska Coco ei ollut aikaisemmin ajanut gravel-pyörällä edes tasaisella tiellä, matkan aloitus 1500 metrin nousulla täyteen lastatun pyörän kanssa oli hänelle tosi rankka. Cocon mieliala pysyi kuitenkin korkealla ja minä huolehdin ajon edetessä tauotuksesta, joten pääsimme huipulle ilman erimielisyyksiä.

Hankalan alun jälkeen nousut muuttuivat lempeämmiksi ja näkymät upeammiksi Rondanen ja muiden vuorten huippujen siintäessä horisontissa. Lopulta Coco pääsi nauttimaan myös pyöräilyn hauskuudesta. Monet ensikertalaiset olisivat saattaneet pelätä alamäkiä, mutta lumilautailija Coco vain huusi "rakastan alamäkiä!" kiihdyttäessään pyöräänsä itsevarmana mäkeä alas. Viimeiset kaksikymmentä kilometriä vilistivät ohitsemme kauniissa pehmeässä iltavalossa samalla kun ihailimme Atnsjøen-järvelle avautuvia upeita maisemia. Leiriydyimme joenuomalle, josta oli näkymät vuorille, ja auringon laskiessa kaunis täysikuu palkitsi meidät ensimmäisen päivän kovasta pyöräilyrupeamasta.

Coco heräsi ennen minua kylmän, unettoman ja kivuntäyteisen yön jälkeen. Hän oli pidätellyt kyyneleitä koko yön, koska hänen jalkoihinsa oli sattunut niin paljon. Aamulla teltasta ulos pissalle kömpiessään Coco pystyi tuskin kävelemään. Hän oli todella huolissaan siitä, pystyisikö hän koskaan kertomaan minulle, ettei hän ehkä kykene jatkamaan ajamista.

Heräsin ja toivotin Cocolle iloiset hyvät huomenet, mutta näin hänen kasvoiltaan heti, että jotain oli vialla. Hän kertoi minulle unettomasta yöstä, jalkakivuista ja minä kirosin itseäni ja suunnitelmiani. Minun olisi pitänyt tajuta, että tuollainen kova nousu heti matkan alussa oli liikaa, jos pyöräilykokemusta on vähän. Yritin pysyä rauhallisena ja sanoin hänelle, että tämä aamu otetaan ihan rauhallisesti, venytellään, nautitaan hyvä aamiainen ja sitten katsotaan, miltä tuntuu. Aamiaisen aikana pilvet alkoivat häipyä ja samalla Cocon mieliala alkoi kohota. Kun olimme pakanneet kaikki varusteemme, aurinko paistoi ja Coco pisti tanssiksi. Toivoni oli palannut, mutta tiesin, että tänään pitäisi edetä leppoisaa vauhtia ja pitää paljon lepotaukoja.

Ensimmäiset 30 kilometriä Coco oli ennen pienemmälle soratielle kääntymistämme tavallista hiljaisempi ja tiesin sen tarkoittavan, että hän kärsi kivuista. Pysähdyimme kahdesti säätämään hänen satulaansa kipujen lieventämiseks Toisen pysähdyksen jälkeen saimme vihdoin säädöt paremmin kohdilleen, mikä paransi selvästi hänen oloaan ja helpotti ajamista. Pidimme pidemmän lounastauon ennen kuin aloitimme matkan Grimsdalenin laaksoon.

Kun näkymät paranivat, ajaminen kävi jälleen helpommaksi. Kauniit vuoristomaisemat ja hyväkulkuiset soratiet auttoivat Cocoa unohtamaan kivut. Ajelu Grimsdalenin laaksossa oli matkamme todellinen kohokohta. Maisemat tämän hiljaisen ja tasaisen soratien ympärillä olivat todella kauniita. Aurinko varmisti, että tuona päivänä pääsimme nauttimaan Grimsdalenin parhaista puolista.

Ajo laaksossa oli Frekmyrin suunnasta tultaessa pääosin helppoa, mutta laakson päässä oli kaksi pidempää ja jyrkempää nousua. Tähän mennessä Coco oli väsynyt päivän ponnisteluihin ja edellisen päivän nousujen aiheuttamat kivut alkoivat jälleen vaivata. Cocon mukaan hänessä alkoi juuri tuolloin vaikuttaa ”nacho power”, joka sai hänet selviytymään viimeisistä nousuista. Tämä ”nacho power” näköjään todella auttaa ihmistä selviytymään kaikesta, koska saavuimme Rondanen toisella puolella sijaitsevaan vuoristoleiripaikkaamme juuri ennen kuin aurinko laski vuorten taakse. Täydellinen paikka nauttia viimeisestä illasta tien päällä.

Heräsimme auringonnousun aikaan rapsakan viileään, mutta upeaan päivään. Maa oli huurteessa ja pyörät jäässä – päätöksemme nukkua kaikki vaatteet päällä oli siis ollut oikea! Nautimme aamiaiskaurapuuron ja kahvin hitaasti samalla kun annoimme pehmeiden auringonsäteiden lämmittää meitä pakkasyön jälkeen. Coco oli nukkunut paremmin ja hänen olonsa tuntui vähemmän kivuliaalta kuin edellisenä aamuna, joten asiat näyttivät hyvältä. Edellisenä iltana hän oli ollut varsin epävarma suunnitelmastamme ajaa yli 100 kilometrin etappi, mutta nyt hän oli valmis siihen, ja sanoi takaisin tielle päästyämme: "Tämä saattaa olla viimeinen asia, jonka teen, mutta teen sen loppuun."

Tuo positiivinen asenne ja hänen itsepäisyytensä olivat luultavasti syy siihen, miksi olemme parhaita ystäviä. Päivä alkoi erittäin vauhdikkaalla ja pitkällä alamäkiosuudella, joka oli juuri sitä mitä tarvitsimme saadaksemme pyörät taas pyörimään. Pidimme vauhtia koko päivän ja kilometrit vain vilisivät silmissä. En ihan tarkkaan ymmärrä, mistä Cocon ”nacho powerissa” oli kysymys, mutta se teki kyllä minuun vaikutuksen. Hän selvitti 100 kilometrin päivämatkamme ilman ongelmia. Tämä oli valtava saavutus, kun mietitään, että Coco ei tätä ennen ollut koskaan ajanut pyörällä 100 kilometriä päivässä. Vielä vaikuttavampaa oli se, että hän teki sen kahden pitkän pyöräilypäivän jälkeen, kun jalat olivat niin kipeät, että jossain vaiheessa hän tuskin pystyi kävelemään.

Mielemme on todellakin vahvin lihaksemme. Onneksi Coco ei matkamme päätyttyä silti vihannut minua vaan halusi jopa hankkia itselleen gravel-pyörän, mikä tarkoitti, että retkipyörätehtävämme oli onnistunut täydellisesti.

Jos pyytäisimme Cocoa tekemään yhteenvedon matkastamme ja retkipyöräilystä, mitä hän sanoisi? Kysyin häneltä ja ensimmäinen asia, joka hänelle tuli mieleen, oli kärsimys, mutta hän sanoi, että se oli "oudon tyydyttävää kärsimystä." Coco sanoi myös, että helppous päästä uusiin paikkoihin polkupyörällä ja se, että kaikki tarvittava kulkee pyörän päällä mukana, oli palkitsevaa. "Se siirtää sinut täysin erilaiseen mielentilaan."

Kaiken kaikkiaan Coco tuumasi, että retken läpivienti ei ollut liian vaikeaa: piti vain polkea eteenpäin ja sietää ajoittaista epämukavuutta, minkä jälkeen nautinto oli sitäkin suurempi. Hän oli ilmeisesti oppinut paljon tien päällä olemisesta.

Kannustamme kaikkia pakkaamaan pyöränsä ja lähtemään rohkeasti kohti ensimmäistä retkipyöräseikkailua, et tule katumaan sitä!