Tarinan kertoja: Shimano-lähettiläs Sofiane Sehili
Katsottuaan Narcos-sarjan Netflixissä Gravel Alliance -ajaja Sofiane Sehili ei ollut ihan varma, mitä Kolumbiasta voi odottaa, mutta kestävyyskisojen koukuttama mies rakastui tähän Latinalaisen Amerikan valtioon viikossa. Kolumbia tunnetaan monista lahjakkaista mäkispesialisteistaan, ja Sofiane lähti selvittämään, olisiko siellä myös mahtavia gravel-ajajia niin kuin vuoristoinen maasto antaisi ymmärtää.
Palattuaan takaisin Pariisiin korkeuksissa käytyjen ajokokemusten jälkeen, Sofiane istui alas makustelemaan Kolumbian kiihkeitä nousuja. Tässä on hänen tarinansa:
Korkeuksiin Kolumbiassa
Kävin ensimmäistä kertaa Kolumbiassa pyöräretkellä vuonna 2019 valmistautuakseni pitkän matkan Inca Divide -pyöräilykisaan. Tavoitteeni oli totutella korkeaan ilmanalaan ennen Perun kisaa, jossa joutuisin haastamaan nousuja jopa 5000 metriä merenpinnan yläpuolella. Silloin tiesin Kolumbiasta vain sen, mitä olin nähnyt Netflix-sarjasta Narcos, ja vaikka sarja onkin mainio, se ei houkutellut nousemaan seuraavaan Bogotan koneeseen.
Minulla meni noin viikko rakastua Kolumbiaan. Sen verran minulla meni ajaa Cartagenan kuumasta ja kosteasta rannikkokaupungista Boyacán departementin viileille huipuille. Kahden viikon aikana tutustuin kahteen kolmesta maata halkovasta Andien vuorijonosta, mutta valitettavasti jouduin lähtemään, kun kisan alku läheni. Ylittäessäni rajan Ecuadoriin matkalla Peruun lupasin itselleni, että palaisin pian haastamaan lisää jättiläismäisiä soranousuja.
Pandemian ja kinkkisen vamman takia paluu venyi odottamattoman pitkälle. Mutta lopulta palat napsahtivat kohdalleen keväällä 2022 ja löysin itseni nousemasta lennolle Bogotaan. Odotin innokkaasti paluuta paikkoihin, joihin olin niin rakastunut, ja tilaisuutta tutustua uusiin, epäilemättä aivan yhtä upeisiin paikkoihin.
Aloitin matkani aikaerorasituksesta tokkuraisena kevyesti ajamalla pikkukaupunkiin noin 90 km päähän pääkaupungista. Bogota sijaitsee Andeilla 2600 metrin korkeudella, joten merenpinnan tasolta saapuvan pariisilaisen ei kannattanut aloittaa matkaa haastavalla ajolla. Aavistelin, että meno kävisi pian tosi rankaksi, enkä ollut siinä väärässä. Gravel-rieha alkoi päivänä 2 heti, kun jatkoin Suescan kylästä. Hurjia nousuja ei vielä tullut, mutta peräkkäiset lyhyet ja jyrkät kukkulat hidastivat menoa, etenkin kun en ollut vielä tottunut korkeaan ilmanalaan.
Päivän päätteeksi pääsin Villa de Leyvaan, Boyacán departementin pääkaupunkiin, jonka keskikorkeus on Kolumbian suurin. Siinä se oli. Vain kahdessa päivässä olin päässyt juuri sinne minne halusinkin.
Paikkaan, jossa ajellaan rutiininomaisesti yli 3500 metrin korkeudessa.
Täysi paljastus: Olen tehnyt paljon reppuretkiä pyörällä ja testannut jaksamistani yli 3000 metrin korkeudessa useissa maissa (Kolumbia, Peru, Tadžikistan, Kirgisia ja Kiina). Kokemuksieni perusteella ajaminen alkaa käydä todella raskaaksi vasta 3500 metrin yläpuolella… Minulle selvisi, että Boyacássa tällaiset nousut ovat peruskauraa.
Eikä korkeus ollut ainoa haaste. Departementilla oli tarjota muutakin: sadetta, rikkoutuneita tienpintoja, huoltotilaisuuksia harvassa ja purevaa pakkasta... Täällä ajaminen ei ollut lastenleikkiä. Muistellessani Boyacán matkaani yksi erityisen raaka etappi nousee mieleen: Paipasta Beléniin, 98 km, 3200 m nousua ja kaksi solaa yli 3800 metrin korkeudessa. Kaksikaistainen soratie olisi kaivannut huoltoa ja siinä pystyi ajamaan vain kaksipyöräisellä useiden maansortumien ja muutaman hankalan joenylityksen takia. Oltuani lähes 8 tuntia satulassa saavuin Beléniin pimeässä, märkänä, kylmissäni ja väsyneenä, mutta ennen kaikkea tyytyväisenä siitä, että olin läpäissyt niinkin haastavan ajon. Kun pysäytin GPS:n, keskinopeuteni yllätti: se ei ollut edes 13 km/h.
Seuraavana päivänä pääsin matkani huippupisteeseen, 4200 metrin korkeuteen, jossakin Chitan ja El Cocuyn kylien välissä. Niin korkealla näkee páramoa. Tätä varsin harvinaislaatuista ekosysteemiä esiintyy vain Kolumbiassa ja Ecuadorissa. Vuoriston trooppinen kasvusto oli minulle aivan uusi tuttavuus – erityisesti espeletiat, nämä suuret pensasmaiset, puun runkoa muistuttavat kasvit, joiden "latvassa" on valtava kukka.
Keskivuoristo ja Medellín
Kolumbia on valtava maa, mutta itäosassa on valtava lähes asumaton alue. Idän tasangot ovat suurelta osin paksun Amazonin sademetsän peitossa, ja se on vierasta maata valtavalle enemmistölle Andeilla elävistä kolumbialaisista. Vuorista puheen ollen, maan lävistää pystysuunnassa kolme vuorijonoa. Tutkin ensimmäisenä itäistä vuorijonoa, jossa Bogota ja Boyacá sijaitsevat, ennen kuin suuntasin keskimmäiseen jonoon, kuuluisan Medellínin kaupungin tyyssijaan.
Muutos ilmastossa kylmästä ja usvaisesta páramo-ekosysteemistä vuorijonojen väliseen kuumaan ja kosteaan tasankoon oli julma. Päätin ajaa puolitoista päivää tasaisella asfaltilla erittäin vaativan ensimmäisen viikon jälkeen. Vaikka matka eteni nopeasti ja tasaisesti, paahtavan lämpötilan ansiosta sekään ei ollut ruusuilla tanssimista. Opin nopeasti, että Kolumbiassa päivästä tulee aina kiinnostava, olitpa missä osassa maata tahansa.
Päivä tasangolta lähdön jälkeen saavuin eloisaan Medellínin kaupunkiin. Entinen pahamaineinen huumekauppiaiden tyyssija on uudistunut täysin. Nykyisin se on turvallinen ja lisäksi yksi Etelä-Amerikan jännittävimmistä kaupungeista upean ruokakulttuurin ja vilkkaan yöelämän ansiosta.
En tosin jäänyt nauttimaan siitä, sillä minulla oli suuria suunnitelmia keskivuorijonon varalle. Jatkoin Medellínistä etelään ja löysin yllätyksekseni päällystettyjä maanteitä, ennen kuin hakeuduin tavanomaisille varsin epätasaisille sorateille. Korkeuden puolesta Antioquian ja Caldasin departementit olivat Boyacáa helpompia, sillä nousujen huiput olivat 3000 metrissä. Janosin jättiläismäisiä nousuja, ja suunnittelemani ohjelma sammuttaisi varmasti sen janon.
Salaminan kylästä käännyin itään tasankoja kohti ja laskeuduin 500 metrin korkeudelle Mariquitan vilkkaaseen pikkukaupunkiin. Noin 30 km Mariquitasta sijaitsee Armeron aavekaupunki. Se tuhoutui vuoden 1985 traagisessa purkauksessa, jossa menehtyi yli 20000 ihmistä. Armerosta päällystetty tie jatkuu Murilloon 3400 m korkeuteen. Siellä päällyste loppuu ja tie kiemurtelee edelleen aina 4100 metrin korkeuteen. Tämä vähemmän tunnettu reitti Nevado del Ruizin tulivuorelle on yksi maailman pisimmistä nousuista. Soratie on vaihtoehto erittäin kuuluisalle Alto de Letrasille.
Pitkä päivä satulassa
Vietettyäni jonkin aikaa Armeron raunioissa, jotka toimivat purkauksen uhrien muistomerkkinä, aloitin nousun, johon minulla menisi koko päivä. Vaikka lähdin varhain, oli jo melko kuuma. Onnekkaasti tuntia ja noin 600 metrin nousua myöhemmin lämpötila oli paljon miellyttävämpi. Kiipesin tasaisesti ohittaen El Libanon kaupungin ja Padillan kylän, ja näin kasvillisuuden hitaasti muuttuvan. Mangopuut väistivät suurten kahviplantaasien tieltä ja sininen taivas peittyi uhkaavilla pilvillä. Mitä korkeammalle nousin, sitä vähemmän näin ihmisiä. Kaltevuus on noin 6 prosenttia, joten nousun vaikeus onkin sen pituudessa jyrkkyyden sijaan. Asfaltti loppui Murillossa ja soratiestä tuli melko epätasainen. 4000 metrin korkeudessa tie kulki tasamaata noin 20 km matkan, joten minulla meni noin tunti tässä huimaavassa korkeudessa. Pysähdyin muutamaksi minuutiksi erikoisen vajan luo, jossa mies tarjosi minulle lasin agua panelaa, vedestä ja sokeriruokomehusta tehtyä kuumaa juomaa. On vaikea kuvitella, miten syrjäistä ja yksinäistä elämää hän viettää täällä palvelemassa harvoja ohi kulkevia polkupyöräilijöitä tai motoristeja.
Laskeuduttuani 500 metriä saavuin lopulta etapin loppuun: hotelli Termales Del Ruiziin ja sen luonnolliseen kuumavesialtaaseen. Olin noussut 4300 metriä vain 100 km matkalla, joten tätä parempaa vastaanottoa en olisi voinut toivoa.
Kaikki peliin La Linean myyttisessä nousussa
Kuuluisien nousujen jälkeen jäljellä oli enää yksi ajopäivä, ja tavoitteeni oli ottaa haltuun Manizalesin ja Pereiran suurkaupunkien liepeiltä lähtevät soratiet. Aioin lopettaa Kolumbian-matkan Linean myyttisellä nousureitillä. Paperilla se näytti ihan tavalliselta ajopäivältä. Tie lähtee Salenton suositusta turistikaupungista ja nousee 20 km 3000 metrin korkeuteen, ennen kuin sarja ylä- ja alamäkiä johtaa toiseen suureen kaupunkiin nimeltään Ibagué. Aluksi kaikki meni suunnitelmien mukaan: Salentosta nouseva soratie oli tähän mennessä tasaisimpia, joten pääsin La Lineaan parissa tunnissa.
Siitä alkoi alamäki – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Laskua ei ollut hoidettu yhtä hyvin kuin nousua, joten matka oli tosi töyssyinen aina Tochén kylään, josta ei saanut edes lämmintä ruokaa. Päivän kohokohta oli ollut tilaisuus ihailla Kolumbian kansallispuita, upeita erittäin korkeita ja ohuita palmupuita, joita kasvaa vain täällä.
Tochén jälkeen nousuista tuli rankkoja. Suorastaan raakoja. Ne eivät olleet kovin pitkiä, mutta tosi jyrkkiä huonokuntoisilla teillä ja järjettömässä rankkasateessa. Virrat alkoivat tulvia muutamassa minuutissa ja tukkia tien, kunnes uskalias paikallinen asukas otti riskin pienellä moottoripyörällä ja onnistui ohittamaan tulvakohdan. Tien kunto heikkeni jatkuvasti ja viimeinen ajopäivä loppui yllättävään 2 kilometrin nousuun, jonka keskikaltevuus oli 14 %. Kun saavutin Ibaguéen johtavalle päällystetielle, olin hermoromahduksen partaalla.
Vaikka lopetus ei ollut ihan niin majesteetillinen kuin olin toivonut, sain siitä uuden syyn palata tämän kiihkeän maan loputtomille vuorille, epävakaaseen säähän, korkeisiin ilmanaloihin ja näennäisen loputtomille sorateille. Useimpien ajopäivien jälkeen olin rähjäinen ja mustelmilla, mutta seuraavana aamuna halusin jo lisää: lisää upeita näköaloja, lisää ainutlaatuisia maisemia, lisää yksinäisiä sorateitä. Jos mukavuuksista voi tinkiä, Kolumbia on aito gravel-ajajan paratiisi. Nousin kotilennolle varmana siitä, että tulisin toistekin.
Pysy linjoilla, niin saat lisää tarinoita Kolumbiasta, erittelyn Sofianen GRX-varustellun pyörän komponenteista, asiantuntijan vinkkejä ajamiseen korkealla ja syvän sukelluksen Kolumbian värikkääseen pyöräilykulttuuriin.
