Gravelpyöräilyn suosio kasvaa, mutta yhtä kuulee edelleen kysyttävän: eivätkö maantie- ja gravelpyöräily ole oikeastaan sama asia? Tätä sopii pohtia, mutta ainakin pyörän kokoonpanon ja ajotuntuman kannalta kyseessä on kaksi selvästi erillistä lajia.
Maantie- ja gravelpyörissä on toki yhteisiäkin piirteitä kuten kiekkokoko 700c, droppitanko – ja ajamisen ilo – mutta näissä kahdessa formaatissa on eroja, jotka tuovat mukanaan omat haasteensa, ”tyyppigalleriansa”, lähestymistapansa ja erityispiirteensä.
Ajotuntuma
Gravelin maantiepyöräilyä teknisempi olemus suosii toisenlaista ajodynamiikkaa: maantiellä ryhmäajo auttaa vähentämään ilmanvastuksen vaikutusta, gravelistit taas ajavat maantiekollegoihinsa verrattuna useammin soolona. Maaston puolelle siirryttäessä ajo- ja sääolot voivat olla ennalta arvaamattomia, mikä yleisesti ottaen alentaa keskimääräistä ajonopeutta.
Välillä painetaan tuulispäänä, välillä mennään etanavauhtia. Peesaus voi gravelissakin olla ajoittain tärkeää, mutta vielä suurempi merkitys on ajolinjan valinnalla ja edessä olevan ajoväylän piirteiden ennakoinnilla. Gravelissa ryhmäajoa harrastetaan vähemmän ja yksinajo korostuu. Kuten maastopyöräilyssä, se, kuinka kaarteeseen saavutaan, voi määrittää, ollaanko kaartamisen edetessä vielä pystyssä vai ei.
Pyörän kokoonpano
Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että gravelpyörien runkomitoitus mahdollistaa leveämpien renkaiden käytön. Myös esteiden ylittäminen käy hieman korkeammalle sijoitetun keskiön ansiosta helpommin, ja XC-maastopyörämäinen geometria yhdistettynä lyhyempään ohjainkannattimeen, lisää vakautta epätasaisilla alustoilla ajettaessa.
Myös vaihteistokokoonpanoissa on eroavuuksia. Monet gravelpyöräilijät suosivat 1 tai 2 eturattaan kokoonpanoa, mikä mahdollistaa huomattavasti laajemman välityssuhdealueen ja tiheämmät pikkuvaihteet, mikä parantaa etenemiskykyä jyrkissä nousuissa ja vaativassa maastossa.
Di2 on toimiva ratkaisu sekä maantie- että gravelpyörissä, vaikka jotkut monipäiväisiä gravelkilpailuja harrastavat suosivat huoltoteknisistä syistä mieluummin mekaanista järjestelmää.
Maantiepyöräilypuristit saattavat kurtistella kulmiaan gravelpyörille tyypillisille lisäkiinnikkeille ja ihmetellä, mitä käyttöä on dynamonavalla tai haarukkalaukuilla, jos painotus on Strava-tuloksissa?
Gravel-tapahtumakalenterissa on all-out-gravelkisoihin verrattuna huomattavasti enemmän seikkailuhenkisiä kilpailuja, ja puhdasveriset gravelkisapyörät muodostavat kasvavan lajin piirissä vieläkin vain pienen markkinasegmentin.
Tyyppigalleria
Jotkut gravelkisakuskit tykkäävät pukeutua lycraan. Toiset tykkäävät kuljettaa cargoshortsiensa taskuissa banaaneja. Joidenkin mielestä pyörälaukussa riippuva peltimuki on cool. Kaikki käy.
Erään teorian mukaan gravel on avaramielisin ja tervehenkisin pyöräilylaji. Ero maantiepyöräilyyn, jonka piirissä on nurisematta omaksuttu second skin -tyyppinen pukeutuminen, on todella merkittävä. Koska maantieajossa merkittävin etenemistä hidastava elementti on ilmanvastus (ylämäissä myös painovoima), hyvä aerodynaamisuus tarkoittaa suurta nopeutta, mikä onkin maantieajokulttuurin keskiössä.
Olemukseltaan jonnekin maantie- ja maastopyöräilyn väliin tunkenut gravel on puolestaan onnistunut houkuttelemaan fanikuntaansa pyöräilyn suuria nimiä. Tämän johdosta suurissa kilpailuissa voi bongata muistakin yhteyksistä tuttuja hahmoja, vaikkakaan heitä ei välttämättä nähdä aivan kärkikahinoissa.
Ydinarvot
Ei välttämättä ole reilua väittää maantieajoa yksioikoisesti lajiksi, jossa vain suorituskyvyllä ja nopeudella on merkitystä. Mutta on kuitenkin kohtuullista sanoa, että gravel suosii sliksirenkaista, asfalttiorientoitunutta isoveljeään enemmän rennommasta ja yhteisöllisemmästä lähestymistavasta. Toki monipuoliset seikkailut ovat mahdollisia myös maantiepyörällä, mutta asfalttitien vaihtuessa muunlaisiin ajoalustoihin voidaan hyvin kysyä, miten mielekästä niihin on uskaltautua.
Kun huomioidaan käytännössä miltei rajattomat reittivalintamahdollisuudet ja läheisempi yhteys luontoon, seikkailunhalu asettuu gravelissa usein etusijalle kilpailuhenkisyyteen nähden. Yleisesti vallitsevan näkemyksen mukaan gravelpyöräily on tyydyttävimmillään nopeuksilla, jotka mahdollistavat päämäärähakuisuuden sijaan – tai ohella! – myös maksimaalisen ajonautinnon.
(Tämä on kuitenkin vielä tieteellisesti todistettava. Lol!).
Spektri
Sen sijaan, että gravelia tarkasteltaisiin tiettynä lajina, sitä olisi pikemminkin ajateltava eräänlaisena spektrinä.
Yhtäältä fokus on painotetusti suorituskyvyssä, nopeudessa ja taktiikassa (esim. UCI Gravel MM-kisat, erilaiset päiväkilpailut ja vaikkapa legendaarinen Unbound Gravel), ja toisaalta milteipä MTB-tyylisessä lähestymistavassa, jossa homman nimi on maastoseikkailu ja pyöräkokoonpanolta vaaditaan kestävyyttä ja toimivuutta.
Ohjaustangon ja renkaiden leveyttä ja rengas- ja vaihteistovalintoja tarkasteltaessa ollaan löyhästi tämän näkymättömän spektrin jollain osa-alueella. Gravel on ikään kuin jatkuvassa muutoksessa oleva tila, josta puuttuvat tiukat pääsykriteerit ja siksi se on avoin uusille lähestymistavoille.
Gravel on pyöräilymaailman kameleontti – moniulotteinen, pyöräretkeily- ja -matkailuystävällinen, helposti maastossa viihtyvä monitoimilaji, joka olemuksessa on piirteitä sekä maantie- että maastopyöräilystä. Koska kyseessä on lajina melko nuoresta ilmiöstä, gravel on edelleen avoin sen tulevaisuutta muokkaaville lähestymistavoille.
Tässä vaiheessa lienee parempi olla tekemättä mitään lopullisia johtopäätöksiä gravelista. Yksi asia on kuitenkin varma: maantieajo ei enää ole pyöräilylajien ainoa kuningas.
Phil Gale
on Pohjois-Italiassa asuva toimittaja ja valokuvaaja.
Jaa tämä artikkeli
