Tour Divide, Badlands, GranGuanche, Atlas Mountain Race, Further, Tuscany Trail, Silk Road Mountain Race, GBDURO. Olet varmaan kuullut joistakin näistä ultrapitkistä pyöräilytapahtumista, jotka vaihtelevat maantieajosta maastoajoon ja joiden pituus on 300–3000 km tai vieläkin enemmän. Reitti on kiinteä tai se koostuu etapeista, jotka vaativat reitin suunnittelua. Ultrapyöräilykisat eivät koskaan ole samanlaisia, niissä on yksi yhteinen piirre: ne ovat tosi pitkiä, tosi vaikeita ja ajajat ovat lähes täysin omillaan. Niihin ei kannata suhtautua huolettomasti eikä niissä ole kyse vain kovasta harjoittelusta ja nopeasta ajosta. Ne ovat ennen kaikkea henkinen haaste. Kuulostaako hauskalta? Ehkä ei, mutta pyöräilyssä ei olekaan aina kyse hauskanpidosta. Monet ottavat pyöräilyssä haasteekseen omien rajojen etsimisen ponnistamalla aina edelliskertaa pidemmälle. Mikä olisi siinä parempi keino kuin osallistuminen naurettavan pitkään ultrakisaan?
Katseltuani tuntikausia täpliä kartalla ja eeppisiä klippejä ajajista ponnistelemassa huikeissa maastoissa, päätin kokeilla sitä itse – kaksikin kertaa. Pitäisikö sinunkin tehdä se? Toivottavasti voin auttaa kysymykseen vastaamisessa kertomalla näkemyksistäni ja oppimistani asioista. Niitä voisi kutsua vaikka "oppitunneiksi kokeneelta aloittelijalta".
Ensinnäkin ultra-ajossa ei ole kyse vain gravel-pyörän selkään nousemisesta ja tavaroiden kuljettamisesta repussa auringonlaskuun. Valmisteluihin menee paljon aikaa, ei vain ruumiillisesti ja henkisesti, mutta myös varusteiden suhteen. Saatat joutua laatimaan oman reitin, jossa on otettava huomioon muun muassa täydennyspaikat. Tätä valmisteluvaihetta ei voi aliarvioida, mutta se kasvattaa kisakuumetta, mikä tekee siitä osan hauskuutta. Seuraavaksi tulee matka. Matkustaminen on hauskaa: pääset näkemään maailmaa pyörän selästä, mutta ensin sinun on matkattava lähtöviivalle. Matkaat ehkä lentokoneella punniten ympäristövaikutustasi tai ehkäpä jollakin ympäristöystävällisemmällä tavalla. Oli miten oli, siihen menee aikaa ja rahaa. #Outsideisfree (ulkoilu on ilmaista) on meidän pyöräilijöiden suurin rationalisaatio, mutta kokemus voi hyvinkin olla hintansa väärti.
Olet siis tehnyt valmistelut, lukenut tuhansia blogeja ja katsonut kaikki videot. Olet valmis! Väärin. Omasta kokemuksestani ja muiden ultra-ajajien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella voin vakuutta, ettet koskaan tiedä kunnolla, mihin olet ryhtymässä. Olipa pakkauslistasi miten hyvä tahansa, se ei ole koskaan täydellinen. Ei ensimmäisessä ultrassasi eikä varmaan vielä kahdennessakymmenennessäkään. Ultrakisat vaihtelevat yhtä paljon kuin sää. Sinne ottaa aina mukaan jotakin turhaa ja unohtaa jotakin tarpeellista. Virheet varustuksessa ovat kuitenkin osa kokemusta. Seikkailu ei ole täydellinen. Jos opit hyväksymään kokemuksen epätäydellisyyden, siitä tulee varmasti paljon nautinnollisempi.
Parhaatkaan valmistelut eivät pysty paikkaamaan kokemattomuutta. Ennen ensimmäistä ultrakisaani, joka oli GranGuanche Audax Trail 2021, 800 kilometrin maastokisa Kanariansaarten halki – tiesin, etten voisi painaa täysillä, vaan voimia pitäisi säästää loppuviikolle. Mutta mitä se oikein merkitsee? Minulla ei ollut yhtään kokemusta täysistä ajopäivistä vähäisellä tai olemattomalla unella. Sen takia en tiennyt, paljonko unta tarvitsisin ja kuinka pitkään voisin ponnistella kuluttamatta liikaa voimiani. Kokemattomuuttani lähdin liikkeelle liian nopeasti ja nukuin aivan liian vähän. Opin kantapään kautta ensimmäisessä ultrakisassani, etten ole Sofiane Sehili, toinen Gravel Alliance -ajaja, joka on jonkinmoinen ultrakisojen asiantuntija. Tarvitsen riittävästi unta ja minun pitää edetä hitaasti, jotta pääsen maaliin asti.
Kokemuksella on väliä ja sitä saa vain hankkimalla.
Käsitelläänpä toista asiaa: hauskuutta. Ultra-ajo on tyypin 2 hauskanpidon huippua, ehkä jo lähellä tyyppiä 3. Ne ovat kuin nousu haastavalle vuorelle: se on harvoin hauskaa sitä tehtäessä, mutta jälkikäteen ajatellen kokemus oli mahtava ja sitä haluaa lisää. Ne ovat koukuttavia tavalla, jota on vaikea kuvata. Kysyin kokeneelta ultra-ajaja ja Transcontinental-voittaja Josh Ibbettiltä, mikä sai hänet lähtemään kisaan aina uudestaan. Hänen sanansa olivat niin osuvia, että käytän niitä tässä:
Kun oppii ajamaan maaliin asti – sen seikan, että se vaatii enemmän henkistä kuin ruumiillista kanttia – pystyy uppoutumaan aidosti itse matkaan. Uusien paikkojen, kulttuurien ja maiden näkemiseen ei kyllästy koskaan, eikä tässä ole kyse edes matkan fyysisestä osasta. Se taitaa olla eskapismia parhaimmillaan. Missä muussa elämäntilanteessa voi valvoa aamuun asti ihan huvin vuoksi, syödä mitä tahtoo tai jopa jatkaa päivätolkulla käymättä pesulla. Tosielämä ei vain maistu samalta, kun palaa kotiin, joten vääjäämätön tapahtuu ja elämä tien päällä kutsuu takaisin.
Muistan, että hän oli aivan yhtä runollinen, kun joimme olutta yhdessä GranGuanchen maalissa. Olin juuri kertonut hänelle, etten enää koskaan osallistuisi ultrakisaan. Hän vastasi siihen näin: ”Muutat mielesi, kunhan nukut viisi yötä tai juot viisi olutta, kumpi nyt tapahtuukaan ensin.” Hän oli oikeassa. Kuukausia siitä, kun keskeytin GranGuanchen, löysin itseni toisen ultrakisani maaliviivalta. Se oli Atlas Mountain Race, yksi maailman haastavimpia ultramaastokisoja.
Uuden haasteen valmistelut olivat paljon rennommat kuin ensimmäisen ultrakisani. Laukut oli helpompi pakata, pyörän asetukset olivat jo kohdallaan ja luulin ehkä vähän sinisilmäisesti, että tiesin, mihin olin lähdössä. Tunsin varmalta lähtiessäni tähän 1200 kilometrin yhden etapin hirmuun, jossa on itkettäviä määriä nousuja ja syrjäisiä pyörän kanto-osuuksia. Opin ensimmäisen kisani virheistä ja hillitsin menoni seuran vauhtiin ja nukuin oikeasti. Se jo tuntui voitolta. En ollut mukana voittaakseni, vaan päästäkseni maaliin. Sekin on helpommin sanottu kuin tehty Atlas Mountain Racen tapaisessa haasteessa.
Varmuus johti kuitenkin toiseen oppituntiin: kävi ilmi, että on myös ilmiö, jossa ajaa liian hitaasti. En tarkoita hitautta kilometreinä tunnissa – Atlasvuorten tapaisessa vaikeassa maastossa voi ponnistella vain rajallisesti – vaan aikaa, joka menee kisassa edistymiseen. Yöajo on tärkeä osa ultra-ajoa. Jos lepää 6–8 tuntia, se on pystyttävä kuromaan kiinni nopeudella. Kaltaiseni hitaan ajajan on löydettävä hyvä tasapaino vauhdin ja nukkumisen välillä. Jos nukkuu liian vähän, voimat hiipuvat. Jos nukkuu liikaa, jää liikaa kärjestä, jotta välimatkan voisi kuroa kiinni. Kokemuksella on taaskin väliä.
Kisaan liittyy myös kompastuskiviä, joita ei voi harjoitella. Minun tapauksessani 3 päivän ajon jälkeen se oli yhdistelmä voimattomuutta ja kyvyttömyyttä löytää kunnollista ruokaa. Kun en löytänyt mitään kunnollista syötävää tai edes munakasta ajettuani 11 tuntia syrjäisellä aavikko-osuudella, jouduin keskeyttämään kisan. Kuten aiemmin jo sanoin, henkinen peli on niin paljon tärkeämpi kuin vahvat jalat. Keho oli väsynyt, mutta taistelutahto oli vielä pahemmassa jamassa. Kuumuus ja ruoan puute eivät kohdelleet minua ystävällisesti. Tajusin selvästi, etten selviäisi maaliviivalle ennen kisan loppumista. Kun taistelutahto oli niin heikko kuin minulla sillä hetkellä, ei ollut mitään järkeä jatkaa.
Niinpä keskeytin toisen kerran. Se tuntui epäonnistumiselta. Siihenkin liittyi kuitenkin oma opetuksensa. Tieto siitä, ettei kyse ollut perimmiltään epäonnistumisesta. Ultrakisaan osallistuminen ja siinä ajaminen vaatii urheutta, loikkaa tuntemattomaan ja ponnistelua omille ruumiillisille ja henkisille rajoille. Mutta myös sen tajuaminen, milloin pitää lopettaa, vaatii urheutta. Et ehkä tajua sitä keskeyttäessäsi, mutta lukemattomista omavaraisista kilometreistä huolimatta et ole koskaan yksin. Kotiväki seuraa tilannettasi. He katsovat pistettäsi kartalla ja seuraavat jokaista elonmerkkiäsi sosiaalisessa mediassa. Kun he istuvat mukavasti kotona, nukkuvat mukavassa sängyssä, sinä ponnistelet jossakin kaukaisessa maastossa. Pisteesi seuraajat ovat suurimpia tukijoitasi ja muistuttavat ilomielin sinua siitä, miten vahva todellisuudessa olet. He tukevat sinua, kun tarvitset sitä eniten, ja se tuntuu upealta.
Ajattele lopuksi, miten kannustavaa on huomata, että omat rajat ovat paljon kauempana kuin kuvittelitkaan. Virkeät jalat ja kirkkaampi järjenjuoksu saattaisivat auttaa maaliviivalle, mutta vaikka joutuisi keskeyttämään, on silti voittanut vaikeuksia ja saanut oppia. Kotiin ei koskaan joudu palaamaan tyhjin käsin. Kotiin tuo jotakin, jonka saa vain ajamalla – tai minun tapauksessani yrittämällä ajaa – ultrakisan maaliin.
Saatan näyttäytyä jonkun ultrakisan lähtöviivalla ennemmin tai myöhemmin kaiken edeltävän tähden. Pitäisikö sinunkin tehdä niin? Pitäisikö sinun osallistua ultrakisaan? Se on tietysti täysin henkilökohtainen valinta. Kaikki ultrakisat eivät ole yhtä vaikeita kuin Atlas Mountain Race, joten jos epäilyttää, katso lisää täpliä kartalla ja käy pitkillä pyöräretkillä omaan tahtiin. Kokeile ajaa yön läpi omillasi ja kokeile, miltä se tuntuu. Paras tapa raapia tätä kutinaa on kuitenkin kokeilla aitoa asiaa. Pääsitpä maaliin tai et, palaat kotiin kokemusta viisaampana. Kokemuksesi jälkeen haluat ehkä yrittää uudelleen.
Mitä jos nukkuisit asian päälle, niin minä teen samoin. Ehkäpä tapaamme seuraavan ultrakisan lähtöviivalla. Itse asiassa lyön siitä vetoa. Siellä nähdään.
Erwin
Jaa tämä artikkeli
