Gravel – EU vs. US

Selvitys gravel-pyöräilyn trendeistä eri puolilla Atlanttia.

Shimano Gravel Alliance -kuljettaja Erwin Sikkens jos joku tuntee gravel-maailman kuin omat taskunsa ja siksi hän on juuri oikea henkilö selvittämään sen olemusta Unbound Gravel -tapahtumassa. Mikä erottaa USA:n gravel-skenen eurooppalaisesta, ja kummassa on parempi meininki?

Olen pyörinyt tosi kauan gravel-maailmassa, joten tunnen sen tosi hyvin. Olen nähnyt, maistellut ja haistellut kaikkia gravel-pyöräilyn variaatioita. Ainakin niitä, joita Euroopassa harrastetaan. 

Mutta Eurooppa ei edusta koko maailmaa ja olin hyvin tietoinen siitä, että gravel-tietämyksessäni oli huomattava maantieteellinen aukko. Oli aika ottaa selvää, mitä muuta on syytä tietää gravelista – ja mitä oppia voisi ottaa rapakon toiselta puolelta.

Tämä artikkeli ei käsittele niinkään gravelin perintöä tai luokittelua vaan pikemminkin tuntemaamme ja rakastamaamme gravel-kulttuuria. Tuo kulttuuri ei syntynyt Euroopassa, minkä vuoksi olin nyt lähdössä pitkälle lennolle Yhdysvaltoihin, Kansasiin.

Gravel-kulttuuri sai alkunsa USA:n keskilännen alueella. Näillä ensi silmäyksellä aika tylsänoloisilla seuduilla on pyöräilyn alalla tapahtunut kaikenlaista. Joukko pyöräilyn ystäviä alkoi harrastaa pyöräilyä ja kilpa-ajoa maaseudun sorateillä ja samalla he ikään kuin vahingossa tulivat sysänneeksi vauhtiin kasvavan liikkeen. Se, mikä alkoi pienestä, kasvoi nopeasti joksikin isommaksi vuosituhannen vaihteessa ja kehittyi lopulta gravel-pyöräilyskeneksi sellaisena kuin se nykyään tunnetaan.

Nyt, vuonna 2022 asiaa tarkasteltaessa on selvää, että USA:n gravel-skenellä on ollut suuri vaikutus eurooppalaisen gravel-kulttuurin muotoutumiseen, mutta onko näissä kyse varmasti samasta asiasta? Onko tämä eurooppalainen versio huono jäljitelmä, lattea ja sekava ”Amerikan meiningin” kloonausyritys, vai onko täällä luotu jotain aivan muuta? Osana tätä kahdella mantereella tehtävää selvitystä päätin osallistua maailman merkittävimpään gravel-kilpailuun.

Selkein asia, jonka huomasin herätessäni eräänä kauniina tiistaiaamuna Kansasin Emporiassa, oli se, että tämä nimenomainen gravel-kilpailu käytiin kaukana syrjäisistä metsistä. Näkyvillä ei itse asiassa ollut ainuttakaan nuotiota. Olimme keskellä kaupunkia ja kaikki graveliin liittyvä oli näkyvästi esillä sen pääkadulla Commercial Streetillä.

Kaupungin ulkopuolella on vain valtavia ruohotasankoja, joita reunustavat loputtoman pitkät viivasuorat soratiet. Ympäristö on toisenlainen verrattuna Eurooppaan. Siellä gravel-tapahtumat sijoittuvat usein kauniisiin havumetsämaisemiin, joissa luonnonkukat, purot tai vastaavat koristavat ympäristöä. Maisemien erilaisuus ei kuitenkaan ole kovin merkittävä tekijä, varsinkin kun se vaihtelee osavaltioittain. Tarkastellaanpa siis itse kulttuuria...

Eurooppalaisissa gravel-tapahtumissa olen huomannut ajavani maastopyöräpoluilla, metsäpoluilla, vaelluspoluilla, jyrkissä mäkimaisemissa... ja kyllä, joskus ihan oikeilla sorateilläkin. Mitä näillä tapahtumilla on yhteistä? Kilpailullinen elementti ei ole ratkaiseva tekijä. Suurimmassa osassa gravel-tapahtumista matkaa taitetaan omalla nopeudella. Lähtö on usein avoin ja ajo tapahtuu tiettyjen aikarajojen puitteissa. Ajajat voivat valita itselleen sopivan reittipituuden ja ajonopeuden. Voittajia ei julisteta eikä palkintoja jaeta. Lopuksi kaikki osallistuvat rentoihin bileisiin nuotion ympärillä. 

Huomasin pian, että tässä tapauksessa juhlia ei ollut tarkoitettu pelkästään osallistujille vaan koko yhteisölle: Emporian gravel-bileet ovat näkyvä, suuren luokan kaupunkitapahtuma, johon kaikki kaupunkilaiset ovat tervetulleita. Kahvilat ovat täynnä niin osallistujaporukkaa kuin katselijoitakin, ja pyöräilijät jakavat tiet sulassa sovussa suurten avolava-autojen kanssa koko viikon ajan. Pyöräilijät suorastaan valtaavat Emporian – ja se näyttää olevan kaikille ihan OK.

Kisapäivän edetessä homma muuttuu todeksi. Kaiuttimet pistetään kovemmalle ja yleisö kannustaa, kun pyöräilijäjoukko lipuu ulos kaupungista. Noin tunnin kuluttua pääjoukko on hajonnut useaan pienempään ryhmään ja muutama ammattilaiskuski on löytänyt paikkansa kisan kärjessä. Jopa siellä taaempana, jossa itse teen matkaa, liikutaan vauhdilla ja kilpailijat ohittelevat toisiaan taukoamatta. Aina kun tien olemus muuttuu, joku löytää tilaisuuden jättää joku toinen taakseen. Meno alkaa olla armotonta, mutta jokaisella meistä on oma kilpailumme ajettavana – useimmat ovat ottaneet vastaan 200 mailin haasteen. 

Kun kisa saavuttaa puolivälin, vauhti on tasaantunut ja alan tunnistaa heitä, jotka ajavat yhtä hitaasti kuin minä. Alamme jopa kaveerata keskenämme, koska tiedämme, että edessä on pitkä yhteinen taipale. ”Kilpaa ajaminen” saa riittää – tästä eteenpäin painetaan vain pitkää matkaa eteenpäin. Tämähän alkaa melkein tuntua eurooppalaiselta gravelilta, mutta annas olla...

Saavun maaliin vähän ennen puoltayötä ja huomaan toisen eron eurooppalaisen ja amerikkalaisen gravel-meiningin välillä. Olen aivan poikki. Maalissa ei ole ystävällistä järjestäjää olutmukia ojentamassa, eikä isoa nuotiota tietenkään näy missään. Löydän itseni sen sijaan keskeltä bilehulinaa. Tämä on sitä samaa kaupunkijuhlaa, jota on vietetty jo koko viikko. Tämä on tosi hauskaa ja olen todella iloinen, että pääsin maaliin, mutta olen liian väsynyt nauttiakseni juhlimisesta. Homma on osaltani pulkassa 17 tunnin pyöräilyn jälkeen.

Vaikka suuri gravel-juhla jää minulta väliin, olen tyytyväinen. Itsensä äärirajoille haastaminen sorateitä koluamalla antaa samanlaista tyydytystä kuin mitä yleensä koen maantieajossa. Hyvän yöunen jälkeen kaupunki herää jälleen henkiin ajajien ja heidän tarinoidensa kanssa. Emporian lukuisat kahvilat ovat taas täynnä. Keskustelun aiheet eivät ole sellaisia kuin odotan – vai pitäisikö sanoa, että ne eivät ole sellaisia kuin tavallisesti Euroopassa. Niissä puhutaan kisasta: mikä meni hyvin, mikä meni huonosti, keneltä puhkesi rengas väärällä hetkellä, ja niin edelleen. Keskustelut ja kertomukset ovat selkeästi erilaisia verrattuna eurooppalaisiin, joihin liittyy tyypillisesti maisemien tai sen ihastelu, kuinka hyvältä pyörä tuntui soralla sinä päivänä. Saatan jopa kertoa, että pysähdyin uimaan kesken matkan tai kävin hörppäämässä kahvin jossain kuppilassa.

Viikko Unboundin jälkeen olen taas Alankomaissa ja osallistun paikalliseen gravel-tapahtumaan. Jään juttusille mukavan New Yorkista kotoisin olevan, nyt Euroopassa asuvan kaverin kanssa. Puhumme taannoisesta kokemuksestani, ja hän yhtyy havaintoihini: samanlaista, mutta kuitenkin erilaista. Gravel Euroopassa on kuin surffausta, hakeudumme aallonharjalle ja ratsastamme sen päällä. Kyse ei ole palkinnoista tai palkintosijoista. Ajon jälkeen notkutaan nuotion ääressä, nautitaan olutta ja heitetään läppää muiden kanssa. Kaverini New Yorkista löytää kokemukselleni vertailukohdan varhaisesta MTB-kulttuurista, mikä saa minut ajattelemaan, kuinka amerikkalainen gravel on kuin käynti baseball-ottelua katsomassa. Ensin pistetään parkkipaikalla pick-upin lavan taakse pystyyn grillijuhla ja sitten lähdetään katsomaan peliä! Osallistujat ovat siellä yhtä paljon bailaamassa kuin kilpailemassa, eli meininki on itse asiassa aika samanlaista kuin Euroopassa...

Se on kuin kaksi saman kielen eri murretta. Pienistä eroista huolimatta nämä kaksi maailmaa voivat elää rinnakkain ja vierailla toistensa luona. He toivottavat toisensa tervetulleiksi – lämpimällä syleilyllä tai ystävällisellä taputuksella olkapäälle. Itse asiassa ne täydentävät toisiaan ja innostavat transatlanttista kaveriaan pistämään paremmaksi. Gravel on jatkuvassa muutostilassa, eikä se ole ollenkaan huono asia.

Eri puolilla maailmaa vaikuttavat erilaiset gravel-kulttuurit tekevät tästä suurenmoisesta lajista vieläkin mahtavamman kuin arvelin sen olevan.

Ja nyt tunnen sitä taas hieman aiempaa paremmin.