Sorateillä tapahtuvan retkipyöräilyn faneille Sofiane Sehili tuskin kaipaa esittelyä. Hänen ansioluettelossaan on voittoja maailman suurimmista ja tiukimmista retkipyöräilytapahtumista. Tapasimme miehen hänen kotikaupungissaan Pariisissa äskettäisen 4400 km:n mittaisessa Tour Divide -tapahtumassa saavutetun menestyksen jälkeen. Juttelimme kahdeksan tunnin pyörävaelluksista, vastatuulesta ja tulevaisuuden suunnitelmista.

”Ajoin lähes 40 tuntia ja pysähdyin sitten 15 minuutin nokosille tienpientareella. Nokosten jälkeen oloni oli hyvä ja pystyin jatkamaan ajoa läpi yön. Se uni riitti”, kertoo Sofiane ilmeenkään värähtämättä. Se on hänelle täysin normaalia, mutta se on osa niistä piirteistä, joiden ansiosta hän on niin uskomattoman menestyvä ultrakestävyysurheilija. Tavallisen gravel- tai retkipyöräilijän on helppo olettaa, että monipäiväisen kisan menestys nousee silkasta nopeudesta, teknisistä taidoista tai hurjasta kestävyydestä, ja tämä on tiettyyn rajaan asti kaikki totta. Mutta Sofianen tapauksessa hänen supervoimansa tuntuu olevan kaikki edeltävistä ja kyky toimia niin vähäisellä unella, että vähäisemmistä kuolevaisista tulisi mutisevia ihmisraunioita, jos yrittäisimme samaa.

Sofianen suunnitelma Tour Divideen, joka alkaa Kanadan Banffista ja jatkuu New Mexicoon, oli yksinkertainen: vältä tarpeettomia täydennyspysähdyksiä. Hän arvioi, että useimmat hänen pahimmista kilpailijoistaan pysähtyisivät ensimmäisessä mahdollisessa täydennyspaikassa 250 km:n kohdalla Brittiläisen Kolumbian Ferniessä. ”Kaikki pysähtyvät siinä ja kun viimeksi osallistuin kisaan vuonna 2019, minäkin pysähdyin siellä, mutta se ei ole mielestäni tarpeen. Tällä kertaa ajattelin, että jos ruokaa on jäljellä, miksi pysähtyisin? Tällä kertaa ajoin Manun [Cattrysse] ja Joshin [Ibbett] kanssa ja tiesin, että he todennäköisesti pysähtyisivät. Kun ostin elintarvikkeita ennen kisan alkua, olin supermarketissa ja ensin valitsin kaksi voileipää. Sitten ajattelin, että voisin ottaa neljä, koska syön ne kuitenkin. En edes laskelmoinut – aina kun ostin jotakin, ajattelin vain, että voisin yhtä hyvin ottaa kaksi. Lähtiessäni iso kokoon taittuva reppu oli täpötäynnä ruokaa. Muistelin vuoden 2019 ylimääräisiä pysähdyksiä ja sitä, miten tarpeettomia ne olivat. Jos pakkaa kunnolla, yksi pysähdys päivässä riittää.”

Vaikka Sofiane on yksi maailman parhaista ultrakestävyyskisaajista, toisinaan tavanomaiset käytännön asiat määräävät, miten osallistuminen kisaan kehittyy. ”Kisan toisena yönä olisin pysähtynyt mielelläni. Olin ajanut läpi koko ensimmäisen yön, mutta kun saavuin Colombia Fallsiin, en löytänyt hotellihuonetta alle 200 dollarilla, joten päätin ajaa taas läpi yön. Tiesin, että pystyisin ajamaan enemmän nukkumatta ja samalla säästäisin rahaa, joten voisin ihan hyvin tehdä niin. Yritin ensin löytää avoimen kirkon tai toisinaan Yhdysvaltojen postitoimistoissa on suojaisa kuisti, jossa voi nukkua tunnin, mutta ne kaikki olivat kiinni.”

Jotkin vuoden 2022 Tour Divide -kisan suurimmista otsikoista liittyivät säähän tai ilmastoon. Lumimyrskyjä. Ulvovia myrskytuulia. Rankkasadetta. Ukkosta ja salamointia. Metsäpaloja. Olot olivat lyhyesti sanottuna heikohkot 4000 km:n ajolle Yhdysvalloissa. ”Sää oli aika karmea koko kisan ajan. Lumi ei edes ollut pahinta: kun lumiosuus alkaa ja pyörää joutuu työntämään 90–120 minuuttia, osa lihaksista saa levätä. Sen jälkeen on jo innokas nousemaan pyörän selkään. Ensimmäinen alamäki alkaa riemulla ja sitä on iloinen, että saa taas ajaa. Toisaalta kuvittele ajamista vastatuuleen kolmen vuorokauden ajan Wyomingin ja Coloradon läpi. Vastatuuli puhalsi noin 30 km/h ja puuskissa tuulen nopeus oli 50 km/h. Se oli helvetillistä. Silloinkin kun tuuli tyyntyi tai pääsi tuulensuojaan, sitä oli tosi väsynyt jatkuvasta kamppailusta tuulta vastaan."

Sofianella on uskomattoman tarkat muistikuvat kisasta, ja kun hän istuu meitä vastapäätä Pariisin iltapäivän auringonpaisteessa, hän käy kisaa selvästi läpi kohtaus kohtaukselta. ”En tajunnut, miten pahaksi sää äityisi ja miten paljon lunta korkeimpien solien huipulla olisi. Keskityin vain omaan suoritukseeni. Kisan Facebook-jutteluryhmissä on ihmisiä, jotka yrittävät saada kaikki muut pelkäämään, usein oman epävarmuutensa takia, mutta yritän olla kuuntelematta heitä. Yritin pysyä optimistisena, mutta se ei ollut optimistien vuosi – tänä vuonna pahimmat sääennustukset toteutuivat!”, hän sanoo ja hymyilee ironisesti. ”Laskelmieni mukaan kannoin pyörää lumessa seitsemän tuntia ensimmäisen 50 tunnin aikana ja Wyomingissa vielä tunnin”, hän jatkoi. ”Jotkut perässäni tulevista ajajista joutuivat vielä pahempiin oloihin – kuulin että korkeimpiin soliin satoi niin paljon lisää lunta sen jälkeen, kun ohitin ne, että siinä missä minä kannoin pyörää 2,5 tai 3 tuntia, myöhemmin saapuvilla ajajilla meni siihen kaksin verroin aikaa. Saavutin sen aidon edun sillä, etten pysähtynyt kisan ensimmäisen 40 tunnin aikana.”

Vaativan Tour Divide -tapahtuman läpäisemiseen menee kaksi viikkoa, joten motivaatio on elintärkeä osa peliä. ”Yritän löytää pieniä tavoitteita. Kerron itselleni esimerkiksi: ”Kyllä tämä helpottaa sen-ja-sen kohdan jälkeen tai seuraavan pätkän jälkeen.”  Sitä saa itsensä ajattelemaan, että vaikea kohta ei ole kovin pitkä ja olot paranevat reitin myöhemmissä osissa. Siten säilytän motivaationi – pohjimmiltaan valehtelen itselleni. Loppujen lopuksi olen tullut voittamaan. Tärkeintä on pyrkiä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Retkipyöräilyssä kaikki huipputason kilpailijat vaativat itseltään erittäin paljon. Lajissa on niin pitkälti kyse itsensä ylittämisestä ja rajojen venyttämisestä, ja sen selvittämisestä mihin pystyy. Ja kun rajojaan ei venytä eikä yritä kovemmin tuntee syyllisyyttä. Vaikka suoritukseni olisi hyvä ja voitan kisan, jos en ole mielestäni kyennyt ehdottomasti parhaaseen suoritukseeni, jälkeenpäin tarkastelen suoritusta ja ajattelen: ”Selvä, ensi kerralla minun on löydettävä keinoja tehostaa toimintaani ja käsitellä tilanteet paremmin.”

Kun tapahtuma on niin pitkä kuin Tour Divide, osanottajat saattavat hyvinkin joutua tilanteisiin, joihin he eivät voi vaikuttaa. Vuoden 2022 kisan aikana valtava metsäpalo New Mexicossa lähtöalueelle johtavalla osuudella tarkoitti, että järjestäjien piti ohjata osanottajat kauemmas vaarasta. ”New Mexicon osuus yllätti minut täysin.” Sofiane selittää. ”Reitin uusi osuus oli paljon lyhyempi [minkä tähden vuoden 2022 kisan ajoaikoja ei voi verrata suoraan edellisvuosien aikoihin]. Koska uusi reitti oli lyhyempi ja siinä oli enemmän päällystettyjä osuuksia, järjestäjät lisäsivät yhden osuuden, joka on Great Divide MTB -reitillä, mutta ei normaalisti Tour Divide -kisareitillä. Tämä osuus on lähes kokonaan soratietä, mutta se kulkee alueella, joka on hyvin herkkä hyökytulville ja märkänä se on lähes kulkukelvoton. Kun lähdimme liikkeelle, New Mexicossa paloi eikä kukaan osannut odottaa, että sadekausi alkaisi varhain ja aiheuttaisi ongelmia. Juuri niin tapahtui. Osa sateesta meni ohi, koska olin sen edellä, mutta kun pääsin New Mexicoon, sade oli jo alkanut – mutta ei vielä sadekausi. Lopulta ajoin ainoana kokonaan tämän vuoden uudistetun reitin.”

Sofianen ja kanssakilpailijoiden nopeusero näkyi parhaiten kisan tällä osuudella. ”Perässäni tulevat ajajat saapuivat tälle uudelle soraosuudelle, kun sadekausi alkoi täysillä, ja siitä tuli helvetillistä. Kärkiajaja Manu soitti järjestäjälle ja kertoi tilanteesta. Järjestäjä tiesi, miten suuri hyökytulvien vaara osuudella on, joten hän ohjasi toiselle reitille kaikki paitsi minut, koska olin jo ajanut siitä kohdasta. Vesi nousi nopeasti ja jouduin ylittämään jokia, mitä en ollut osannut odottaa. Minulta meni 13 tuntia osuuteen, joka normaalireitillä olisi vienyt 8 tai 9 tuntia.”

Paksun hangen ja vastatuulen jälkeen ajajat joutuivat seuraavaksi kohtaamaan rankkasateen ja raamatullisia myrskyjä. ”Kun soraosuus loppui ja pääsin taas päällystetylle reitille, sade oli kuin tropiikin maista – se kimposi tiestä. Tie oli täysin veden peitossa ja ympäröiviltä kukkuloilta virtasi vuolaasti mutavettä. Paikoitellen tiellä oli vettä keskiöön asti. Paikalliset asukkaat ovat tottuneet siihen, mutta muutama pysähtyi autolla kohdalle varmistamaan, että olin kunnossa. Yksi tyyppi matkailuautossa pysähtyi varoittamaan, miten huonoa säätä takaani oli tulossa. Taivas oli takanani pikimusta ja salamat iskivät suunnilleen puolen minuutin välein joka puolella. Puita ei ollut ja olin täysin vailla suojaa keskellä maantietä kuin mikäkin maalitaulu. Olen ollut ennenkin aika vaikeissa tilanteissa pyörän selässä, mutta tämä oli yksi pelottavimmista, koska oli vain pakko jatkaa matkaa.“

Viime hetken kiertotie tarkoitti, että monilla ajajista, myös Sofianella, ei ollut niin tarkkaa tietoa kuin he olisivat halunneet. ”Kun kävin reittiä läpi ennen kisaa, tiesin että viimeisen solan huipulta seuraava osuus oli merkitty hoitamattomaksi. Sola oli niin korkealla ja satoi niin kovaa, että pelkäsin hypotermiaa. Se oli yksi syistä, miksi hain suojaa leirintäalueen vessasta. Se oli kiertotiellä, joten kukaan ei tuntenut reittiä erityisen hyvin. Kävi ilmi, että laskun pohjalla on "reittienkeli" ja voit jäädä hänen kuistilleen, joka on suojassa säältä. Hän pitää kuistillaan makuupussia ja välipaloja kilpailijoille. Jos olisin tiennyt sen etukäteen, olisin varmaankin kiitänyt alamäkeen, viettänyt ehkä tunnin makuupussissa ja jatkanut sitten matkaa. Siitä eteenpäin korkeus on vain noin 1500 m, joten olisin ollut kunnossa, vaikka ilma olisi pysynyt viileänä. Kukaan kilpa-ajajista ei tiennyt tästä reittienkelistä, mutta nainen julkaisi kisan Facebook-ryhmään viestin: "Hei, olen täällä ja tarjoan tällaista." Valitettavasti se tuli liian myöhään minulle, koska olin jo maalissa, kun hän julkaisi viestin.”

Vaikka Sofiane saikin levätä odottamattoman pysähdyksensä ansiosta, se aiheutti muita ongelmia: ”Kun tein reittisuunnitelmaa, tiesin että tällä noin 300 km:n osuudella ei ole tilaisuutta täydentää ruokavaroja, joten siinä pitää olla omavarainen. Olin suunnitellut sen mukaisesti, joten minulla oli paljon ruokaa eikä minun ei tarvinnut pysähtyä. En ollut ottanut huomioon leirintäalueen vessassa vietettyä kuutta tuntia, joten ruoka loppui ehkä 60 tai 70 km Silvercityyn saapumisen jälkeen. Jouduin etsimään ruokaa poikkeamalla reitiltä, mihin meni tunti, mutta siinä vaiheessa ruoka oli tärkeämpää.”

Sofiane ei halunnut vain voittaa vaan myös saada nopeimman ajan. Mike Hall teki reittiennätyksensä vuonna 2016, ja se on uskomaton 13 päivää, 22 tuntia ja 51 minuuttia. Sofiane halusi aluksi alittaa sen, mutta reitin muutoksen takia se ei todennäköisesti onnistuisi. ”Tiesimme heti alusta, että reitille tulisi kiertotie, joten se ei olisi ennätysreitti eikä oma aikani olisi suoraan verrannollinen Mike Hallin ennätykseen. Olin tietenkin pettynyt, koska halusin yrittää ennätystä. Minulla oli hämärä toive, että New Mexicon metsäpalon takia suljettu osuus saattaisi aueta ennen kuin pääsen sinne asti. Järjestäjät kertoivat, että siinä tapauksessa kilpa-ajajat ohjattaisiin takaisin alkuperäiselle reitille, jolloin ennätysaika olisi ehdottomasti mahdollinen. Valitettavasti palon vahingoittama alue avautui vasta sinä päivänä, kun saavuin maaliin, ja kaikki ajajat ajoivat kiertotietä.”

”Heti kun tiesin, etten voisi haastaa Miken ennätystä, keskityin vain kisan voittamiseen. Siitä huolimatta halusin tehdä kannanoton voittoajallani. Tavoitteeni oli 13,5 vuorokautta, mutta koska jouduin kantamaan pyörää hangessa 8 tuntia, tiesin jo melko varhaisessa vaiheessa, että siitä tulisi tosi vaikeaa. Jokainen näissä oloissa maaliin päässyt ylsi hemmetinmoiseen saavutukseen. Olin pettynyt, etten päässyt haastamaan ennätystä, mutta olen tyytyväinen, että voitin yhden Tour Divide -kisan kaikkien aikojen rankimmista versioista. Olot olivat selvästi vaikeammat kuin 2016, jolloin Mike teki ennätyksen. Hänen suorituksensa oli ällistyttävä ja hän oli huikean nopea, mutta olin siellä sinä vuonna ja olot olivat täydelliset lähdöstä maaliin.“

 Jokaiseen monipäiväiseen tapahtumaan liittyy ylä- ja alamäkiä, mutta Sofianen silmät alkavat loistaa, kun hän muistelee nähtävyyksiä Tour Dividen varrelta: ”Keskityin ensimmäiset 4–5 päivää ajamiseen, nopeuteen ja tehokkuuteen ja mahdollisimman pitkän etumatkan säilyttämiseen, etten antanut itselleni aikaa arvostaa mitään ympäristöstä. Kanto-osuuden alussa toisella puolella oli jäätikköjärvi ja toisella mäntymetsä ja kaikki oli lumen peitossa, mutten voinut jäädä ihastelemaan sitä. Maisemat eivät olleet läheskään yhtä tärkeitä kuin oma suoritukseni. Minulla ei vain ollut henkistä tilaa tuntea mitään ajoympäristöstäni. Lopulta jokin muuttui, kun tiesin kirineeni merkittävän etumatkan. Silloin päästin tunteet valloilleen – niin hyvät kuin ikävät. Montanassa jatkoin ajoa noin klo 2 pysähdyttyäni 90 minuutiksi. Noin klo 9 olin laaksossa, jota en muistanut aiemmista kisoista, joten se oli varsin odottamatonta. Minulla oli myötätuuli ja kaikki meni hyvin. Se oli ensimmäinen kerta kisan aikana, kun en keskittynyt kisaan vaan vain ajamiseen. Hetken aikaa en kilpaillut vaan vain ajoin ja pystyin katselemaan maisemia ja arvostamaan sitä, miten onnekas olinkaan, että olin päässyt sinne.” 

Ennen kuin päästimme Sofianen takaisin arkielämäänsä Pariisissa,  meillä oli hänelle vielä yksi itsestään selvä kysymys: mitä hänellä on seuraavaksi ohjelmassa? Onko maailmalla enää mitään niin suurta, että se olisi hänelle haaste? ”Jäljellä ei ole enää montaa suurta kisaa, joita en olisi voittanut, mutta laji on erittäin nuori ja uusia kisoja perustetaan jatkuvasti. Olen voittanut riittävän monta suurta kisaa, että olen vahvistanut perintöni ja asemani yhtenä huippuajajista, mikä tarkoittaa, että voin osallistua eri kisoihin eri motivaatioilla. Olen harkinnut jo pitkään HighlandTrail550 -kisaa. Seuraan sitä joka vuosi paikoitellen ja mietin, miten kauhealta se näyttää, mutta haluan niin kovasti mukaan enkä edes tiedä miksi! Se on ilmeisesti kurjaa ja erittäin vaikeaa, mutta myös kaunista. Se on tarunhohtoinen kisa retkipyöräilyn kovalle ytimelle. En tiedä, riittävätkö maastopyöräilytaitoni sen voittamiseen, mutta haluaisin yrittää. Voittamiseen tarvitaan yleensä pari yritystä. Tällä kertaa riittää, että pääsen maaliin.”

Entäpä elämä kilpa-ajamisen jälkeen? ”Olen nyt 40-vuotias, joten en pysty huippusuorituksiini enää kymmenen vuoden kuluttua, mutta pyrin aina pitämään hauskaa pyörän selässä ja nauttimaan kilpa-ajosta. Tällä hetkellä nautin edelleen osallistumisesta, kun vietän ihan liikaa aikaa pyörän selässä ja olen väsynyt kaiken aikaa. Rakastan yhä voittamista ja ennen kaikkea kisan lopussa tuntuvaa toveruutta, kun istuskelemme maalissa kertomassa toisillemme tarinoita. Olen tosi iloinen, että olen osa tätä yhteisöä, ja pyrin pysymään sen osana – enkä vain kisavoittajana, vaan lajin arvojen edustajana. Pidän siitä, että yhteisön jäsenet arvostavat mielipidettäni. Kaikilla tapaamillani huippukilpailijoilla on vahvan ruumiin lisäksi älyä ja puhekykyä. Heillä on vahvat arvot, ja siksi minusta on mukavaa kuulua tähän yhteisöön. Olisi mukavaa ryhtyä jossakin vaiheessa tapahtumajärjestäjäksi ja jatkaa takaisin antamista. En tiedä, miten se tarkalleen ottaen tapahtuu, mutta haluan pysyä mukana ja puolustaa tämän yhteisön keskeisiä arvoja.”