Kun Shimano Gravel Alliance -jäsen Claudia Gerosa alkoi ajaa gravelia, hän löysi enemmän kuin vain oman lähiympäristönsä. Tässä artikkelissa entinen jalkapallon ja baseballin aktiivipelaaja jäljittää gravel-perimäänsä risteilyaluksilta baseball-kentille, jokipoluille ja vuoristosoliin.
Maailmassa, jossa meitä pommitetaan tarinoilla toinen toistaan mahtavammista, megaeeppisistä ultragravel-ajeluista maiden ja mantereiden halki, on joskus vaikea myöntää, että ne ensimmäiset ajelut lajin parissa ovat voineet olla hieman vähemmän legendaarisia.
Claudia Gerosa myöntää heti, että hänen ensimmäinen kymmenkilometrisensä ei ollut kummoinen kokemus. Milanon teollisuusvyöhykkeeltä hieman itään päin Bergamon tuntumassa asuva 45-vuotias italialainen Shimano Gravel Alliancen jäsen, joka alkoi koluta entisiä koiranulkoilutusreittejään pyörän selässä, ei aluksi uskaltautunut kovin kauas kotoa. Toisin kuin monilla Italian alueilla, täällä ei ole tarjolla kumpuilevia kukkuloita tai kuvauksellisia vuoristosolia. Täällä on sen sijaan tarjolla jatkuvaa liikettä ja paljon ihmisiä. Täällä autot ovat kuninkaita ja joka puolella on tehtaita.
”Seikkailu alkaa aina 4 km:n päässä kotoa heti, kun pääsen joen rantaan. Ilman gravelia en edes tietäisi, että lähellä kotiani on näin upeita paikkoja”, Claudia sanoo hymyillen ja painaa menemään pitkin hiekkatietä, joka vie hänet kapealle Adda-jokea myötäilevälle polulle. Eläväinen Claudia on aina ollut eräänlainen edelläkävijä, olipa kyseessä sitten Twitterin varhainen käyttöönotto tai gravelin kokeilu. Claudia ei ole koskaan halunnut mukautua yleisen mielipiteen mukaisiin näkemyksiin, ja juuri tämä ominaisuus tekee hänestä ja gravelista niin hyvän parin.
Claudia on syntyperäinen lombardialainen ja asuu edelleen Bergamon eteläpuolella sijaitsevassa kotikylässään. ”Tälle alueelle leimaa-antavia ovat suuret varastorakennukset, autot, kostea ilmanala ja teollisuusalueet", hän sanoo asiallisesti. ”Tietenkin meiltä näkee hyvin vuorille, mutta ne eivät kuitenkaan ole ihan lähellä. Tämän takia upeiden ajoreittien löytäminen vaatii hieman luovuutta, mutta juuri tässä gravel tulee mukaan kuvioon", hän jatkaa.
Ruoka, urheilu, taide, muoti... Italia tunnetaan monista asioista, mutta se on myös maa, jossa pidetään kiinni perinteistä, olipa kyse sitten naisten roolista yhteiskunnassa tai ääneen lausumattomista pyöräilyyn liittyvistä säännöistä. Claudia kertoo italialaisen intohimoisesti ja kehonkielellä ilmeikkäästi korostaen tarinoita siitä, kuinka hän erottui joukosta työskennellessään ainoana naisena rakennustyömailla ja pystyi nostamaan yhtä suuria painoja kuin miespuoliset kollegansa.
Kiinnostuksemme kohde eivät tällä kertaa kuitenkaan ole emansipaatiokysymykset työpaikoilla, vaan gravel. Claudia innostui gravelista vuonna 2015, vain vähän sen jälkeen, kun hän oli aloittanut pyöräilyharrastuksen. Tuohon aikaan vain harvoilla italialaisilla pyöräilijöillä oli käsitys, mistä lajissa oli kysymys.
Tänä raikkaana talviaamuna Claudia on elementissään hänen kertoessaan oppaan lailla tarinoita Bergamon lähiseuduista, niiden historiasta, Città Altasta, suljetuista kangastehtaista ja 1930-luvun rautasilloista. ”Gravel on antanut minulle täysin uuden näkökulman kotimaahani. Me italialaiset emme aina osaa arvostaa sitä, mitä meillä on, mutta mahdollisuus ajaa kaikenlaisissa ympäristöissä tekee jokaisesta ajosta oman ainutlaatuisen seikkailunsa”, Claudia jatkaa ja soittaa pyörän kelloa varoittaakseen jokipolulla kävelijöitä lähestymisestään. "Tämä polku kulkee Brianzasta Leccoon täysin vapaana autoliikenteestä. Matkaa yhteen suuntaan on viitisenkymmentä kilometriä. En tiedä mitään muuta paikkaa, missä niin helposti pääsisi hetkeksi pois kaiken vilinän ja hulinan keskeltä."
Laaksoa pitkin kulkeva reitti seuraa jokilinjaa ohittaen hylätyt voimalaitokset, patoaltaat ja jylisevät vesiputoukset. Tämän kauneuden ympäröimänä on helppo kysyä, miksi kukaan täälläpäin viitsisi harrastaa maantiepyöräilyä. Claudia on samaa mieltä. Hänkin oli innokas maantiepyöräilijä, kunnes jäi – osittain Rapha Cycling Clubin ansiosta – nopeasti koukkuun graveliin juuri tällä samaisella pyöräpolulla.
”Olen aina saanut inspiraatiota Italian ulkopuolelta – niin sanotun normaalin ulkopuolelta. Nuorempana pelasin jalkapalloa ja softballia korkealla tasolla, ja olin mukana alueellisia ja kansallisia mestaruuksia voittaneissa joukkueissa. Tämä yhdistettynä mahdollisuuksiin, joita sain työskennellessäni ympäri maailmaa perheeni yrityksessä, sai minut pian ymmärtämään, että uusien asioiden kokemiseksi on katsottava lähiympäristöä kauemmas."
Juoksuratojen ja jalkapallokenttien rakentaminen on epäilemättä niche-ammatti, mutta isänsä työn ansiosta Claudia löysi intohimon matkustamiseen ja urheiluun. Nämä jäivät erillisiksi kokonaisuuksiksi – vain kahdeksi vapaa-ajan harrastukseksi – kunnes hän heittäytyi pyöräilyn maailmaan ja nämä kaksi asiaa törmäsivät. ”Vuonna 2014 sain niin pahan akillesjännevamman, että en pystynyt treenaamaan jalkapalloa tai softballia. Kävin peleissä ja hoidin kyllä osani niissä, mutta mikään ei tahtonut sujua. Fysioterapeuttini suositteli minulle matalan rasitustason urheilua, kuten uintia tai pyöräilyä. Ei ole liioittelua sanoa, että elämäni muuttui, kun hankin ensimmäisen pyöräni”, Claudia jatkaa hymyillen.
”Aloitin, kuten varmaan useimmat, ajelemalla vain kotipaikkakunnan lähimaisemissa. Sitten väsyin paikallisiin ympyröihin ja halusin tehdä pitempiä reissuja, joten hankin maantiepyörän. Tajusin nopeasti, että vaikka periaatteessa kyse on samasta asiasta – siirtymisestä paikasta A paikkaan B – pyörällä tuon siirtymän suorittaminen on aivan erilainen kokemus kuin autolla. Kun liityin Rapha Cycle Clubiin, kaikki parani entisestään.” Tätä kertoessaan Claudia innostuu vielä enemmän ja alkaa puhua ystävyyssuhteista, joita on syntynyt ja jotka ovat vahvistuneet pyöräilyn kautta.
Raphan kautta Claudia osallistui Milanon laitamilla järjestettyyn, reitiltään Flanders-henkiseen sekapintatapahtumaan. Hän sinnitteli ja selvitti soratieosuudet ja jyrkät mukulakivinousut urheasti maantiepyörällään. Kävelyosuudet maantiekengillä eivät olleet mitään herkkua. Tietoisena siitä, että on oltava parempi tapa, Claudia kiinnitti huomiota sosiaalisessa mediassa tuon tuostakin vastaan tulleeseen käsitteeseen nimeltä ”gravel” – joka sitten muodostuikin hänen pyöräilyelämänsä toiseksi käännekohdaksi.
”Näen siinä niin paljon sellaista, mikä todella inspiroi minua. Heti kun huomaan jotain mielenkiintoista, haluan tietää, pääseekö sinne ajamaan”, hän intoutuu selatessaan runsaasti valokuvia ja reittiehdotuksia sisältävää Al Vento -lehteä. Claudia on hyvä esimerkki gravel-pureman saaneesta henkilöstä: hän ymmärtää, että gravel mahdollistaa omakohtaisen tutkimusmatkailun niin kodin lähellä kuin jossain kauempanakin. ”Uskon vakaasti, että gravel on muuttanut elämääni. Alkaen siitä ensimmäisestä ajosta aina tähän päivään asti. Olen nyt 30 kiloa kevyempi, mutta minulla ei vieläkään ole urheilijan fysiikkaa – ei ole hitto koskaan ollutkaan! – mutta harrastan silti kaikenlaisia lajeja ja olen hyödyntänyt intohimoani ja kokemuksiani auttaakseni muita naisia pääsemään sisään gravelin maailmaan.”
Claudia ajaa enimmäkseen yksin, mutta hän päätti kuitenkin tarttua tilaisuuteen toimia oppaana vain naisille tarkoitetulla No Gods No Masters -gravel-leirillä: ”Suurimmalle osalle ryhmän osallistujista se oli ihka ensimmäinen tutustuminen graveliin. Osallistujien edistymisen seuraaminen kolmen asteittain vaativammaksi muuttuvan päivän aikana oli mahtavaa. Suurimmat haasteet minulle olivat ryhmän eri nopeuksilla etenevien osallistujien pitäminen koossa ja käytännön neuvojen antamisen hankaluus: voit neuvoa jotakuta jarruttamaan mutkaa lähestyttäessä, mutta et pysty valvomaan sitä, kuinka voimakkaasti hän jarruttaa!”
Claudia on hetken hiljaa ja kommentoi, että he – naisina – saavat usein kehuja ajamisestaan. ”Oikeastaan, siinä ei ole mitään ihmeellistä, tai ei ainakaan pitäisi olla, ei enää nykypäivänä. Jokaisen pitäisi saada ajaa niin pitkää tai lyhyttä matkaa kuin haluaa.”
Ajon pituudesta riippumatta Claudia näkee jokaisen gravel-ajelun omana seikkailunaan. ”Eräänlaisena trendinä tuntuu olevan kilpailuhenkisyys, että ajetaan 900 kilometriä univelkaisena ja veren maku suussa, mutta onneksi lähestymistapana voi olla myös, että ihan sama, kuinka monta kilometriä mittariin tulee. Niin kauan kuin itse pidät siitä, lähde ajamaan. Näe se omana keinonasi maailman hulinasta vapautumiseen.”
Teksti ja valokuvat: Phil Gale (@1_in_the_gutter)
Jaa tämä artikkeli
