Dolomiitit: retkipyöräilyä ja hiihtoa

Helmikuu on lopuillaan Innsbruckissa ja Henna istuu työpöytänsä ääressä etsien kartasta hiihtokohteita, jotka ovat helpon gravelpyörämatkan päässä. Tämä talvi Itävallan Alpeilla on ollut kylmin hänen muistiinsa – olisiko ratkaisu gravelajossa?

Yleensä Henna ystävineen nauttisi tähän aikaan vuodesta puuterilumesta rinteillä ja pyörät keräisivät pölyä. Mutta tämä vuosi oli erilainen. He halusivat nähdä, mitä tapahtuisi, jos he yhdistäisivät kaksi lajia: pyöräretkeilyn ja hiihdon.

”Me tehdään se!”, Malva kiljahti noustessaan varovaisesti pyöränsä selkään Innsbruckissa. ”Pyöräni tärisee ihan hulluna, onko se normaalia?”, Henna kysyi vain 500 metrin jälkeen. Sami vastasi, että siihen tottuisi, kun pääsisimme Dolomiiteille. Kyllä vain, Dolomiiteille, jonka ikoniset teräväkärkiset ja jyrkkäreunaiset vuoret olivat vain muutaman sadan kilometrin eli pyörämatkan päässä.

Kuormattujen pyörien päällä huhkivat ajajat pohtivat, tulisiko viisipäiväisestä pyöräily- ja nelipäiväisestä hiihtoretkestä Innsbruckista Lago di Gardaan muuta kuin silkkaa kärsimystä.

Lumihiutaleita ja haineviä

”Tätä ei ole ennen tehtykään: pyörällä hiihtoretkelle”, Henna sanoi, kun he nousivat ensimmäiseen hiihtokohteeseen. Lumiraja oli paljon normaalia korkeammalla, 1000–1500 metriä merenpinnasta, joten olosuhteiden tähden heidän kannatti ajaa pyörällä sinne asti ja vaihtaa suksiin loppunousua varten. ”Ainakin lämmittely on kunnossa, kun alamme hiihtää”, Malva vastasi naurahtaen.

Lunta oli alkanut ripotella, kun ryhmä saapui ensimmäiseen majoituspaikkaan, joten aamulla saattaisi olla luvassa koskematonta lunta. Kun he heräsivät, puut ja katot olivat ohuen lumikerroksen peitossa, mikä sai koko kaupungin kimaltelemaan aamuauringossa, kun he hyppäsivät pyöriensä selkään valmiina nousemaan ensimmäiseen hiihtokohteeseensa. ”Varokaa haita”, Henna huudahti, kun heidän renkaansa piirsivät uuden vanan Vennspitzeltä. Lunta ei ollut riittävästi peittämään kaikkia kiviä, mutta se ei estänyt laskettelunautintoa — arvio: lumi oli karheaa, mutta siinä oli hauska lasketella.

Kun pyörät oli pakattu, he muistivat, että seuraavaan majapaikkaan oli vielä 31 kilometriä matkaa. Väsyneinä he ylittivät Italian rajan kylmässä ja pimeässä päällä jokaikinen mukaan tullut vaatekerros, ja laskeutuivat kohti Vipitenoa. ”En usko, että pystymme tähän 7 päivää peräjälkeen”, Sami sanoi. Muut nyökkäilivät hiljaisina. Oppi meni perille. Tästedes he jakaisivat päivät kahden lajin kesken, jotta retki etenisi sujuvammin ja ennen kaikkea mukavammin.

Jäätä ja Dolomiittien huippuja

”Ei voi olla! Onko tuo laskettelurinne?”, Sami huudahti, kun he olivat selvinneet suljetusta polusta, jolle oli kaatunut sadoittain puita. Talvisen pyöräretken reittisuunnittelu oli normaalia monimutkaisempaa, ja se oli käymässä ilmi vaikeimman kautta. Kivat pienet soratiet, joita pitkin yleensä ajettaisiin, olivat nyt lumen peitossa tai hiihtolatuja, jotka olivat sulaneet kiilteleviksi jääkentiksi. ”Ei jarrutella”, kirkui Henna ajaessaan jäällä. He pysyivät pystyssä, mutta päättivät jatkaa isompia teitä välttääkseen vastaavat epämukavat yllätykset.

He työnsivät pyörät laskettelurinteen poikki tuijottaessaan taivaanrannassa häämöttävää ensimmäistä Dolomiittien huippua. 90 kilometrin ajomatka leiripaikalle oli kestänyt koko päivän, mutta vaaleanpunaisen ja purppuran sävyissä kimaltelevat huiput olivat kuvitelmiakin huikeampi näky. Seuraavan aamun piiskaava sade ei ollut yhtä huikeaa. Sade ei muuttunut lumeksi edes 1500 metrin korkeudessa.”Tuossa pystyy yleensä laskettelemaan”, Henna sanoi osoittaessaan vasemmalla olevaa huippua, kun he ajoivat kohti Lavarellan vuorimajaa. Lumen puutteen takia seuraavan päivän suunnitelmaa piti muuttaa, sillä lunta ei riittänyt suunnitelmien mukaiseen laskuun.

”Loput rinteestä on silkkaa jäätä tästä huipulle”, Malva sanoi. Heidän majalle saapumisensa jälkeen satanut lumi lensi kovan tuulen mukana pois jäisiltä rinteiltä. Tänä talvena luovuus oli ollut arvossaan, jotta huonojakin tilanteita pystyi hyödyntämään tehokkaasti. Hetken etsiskeltyään ryhmä löysi kiinnostavan pienen rotkon ja lumisen painauman, jossa he päättivät hiihtää. ”Go girls”, Sami kirjoitti lumeen, kun Malva ja Henna kiipesivät rotkolle. Tuuli oli hyytävä, mutta ainakin aurinko paistoi, kun he laskivat rinteen. ”Ei ihan täydellinen, mutta odotuksia parempi”, Henna sanoi tyytyväisenä päivän kulkuun. Laskeva aurinko peitti vuoret lämpimiin värisävyihin loppukaneettina kauniille päivälle vuoristossa.

Nopeaa reittiä ylös

”On vähän heikko olo”, Malva sanoi, kun Dolomiittien suurin massiivi tuijotti häntä. Nousu oli kuuluisa maantiepyöräilijöiden keskuudessa, mutta nyt sen kohtasivat kolme ajajaa 2 km/h 40 kilon pyörillä, jotka oli lastattu hiihtovarusteilla. Mutta kun alkuillan aurinko valaisi Marmoladaa ja paljasti sen uuden lumikerroksen, kaikki tuntui järkevältä – jopa 9-päiväinen hiihtoretki pyörän selässä.

Ajajat tiesivät, että tälle Dolomiittien kuningattarelle pääsi vaijerivaunulla, joten he päättivät hemmotella itseään ja maksimoida lasketteluajan. He löysivät uusia reittejä jyrkänteiden lomasta. Hauskoja käännöksiä muiden korkkaamilla rinteillä ja hyvää lunta huonon lomassa. Leveästi virnistäen he pakkasivat sukset takaisin pyörän selkään ja laskeutuivat seuraavaan majapaikkaan.

Henna, Malva ja Sami alkoivat lähestyä Gardajärveä ja Dolomiittien majesteetilliset huiput jäivät taakse. Ilma alkoi lämmetä. He riisuivat tyytyväisinä vaatekerroksia ajaessaan italialaisten viinitarhojen lomitse ja ohitellessaan rupattelevia pyöräilijöitä. Olipa syy sitten myötätuulessa tai ajatuksessa, että he voisivat pian avata samppanjan, joka heille annettiin edellisessä majapaikassa, he rullasivat ongelmitta Riva del Gardaan.

”Me tehtiin se!”, Sami huusi avatessaan samppanjan ja suihkuttaessaan sitä Hennan ja Malvan päälle. ”Eikä se ollut silkkaa kärsimystä”, Henna totesi. ”9 päivän retki, joka yhdisti kaksi suosikkilajiamme, oli kaunis sekoitus hikoilua, naurua, jäätä, lunta ja ystävyyttä.” Lähtisivätkö he retkelle uudelleen? ”Totta kai!”